Jokihaaran verkkopalvelu
PAUNETTI
Uuno Lähteelä muistelee

MUISTELMIANI  SOTANI AJOILTA  

Olen jo vanha 86-vuotias veteraani, joka vielä loppuaikoinaan miettii sota-asioita. Miksi meitä ei vuosina 1944 – 45 miehitetty?
Sodasta ja niistä ajoista on tehty ja keskusteltu paljon sankarillisia ja uljaita tarinoita. Tulee joskus näistä kuvauksista mieleen, että sodathan sittenkin voitettiin. No, kyllähän sitä myöhemmin vitsailtiinkin: Sodat hävittiin, mutta rauhat voitettiin.  Oliko näin - tiedä häntä.
Oma käsitykseni perustuu kolmeen seikkaan, en tiedä olenko oikeassa? On Berliini, sotamarsalkka Mannerheim ja vielä suomalainen, jämäkkä sotilas, joka osasi ja jaksoi tapella maansa puolesta.

Aloitan tarinani Euroopasta. Kesällä 1944 USA:n ja Iso-Britannian armeijat nousivat maihin Ranskan etelä kärjessä, jotka aloittivat etenemisen Saksan rajoja sekä Berliiniä kohden. Samoihin aikoihin Venäjän armeija lähestyi Saksan rajoja idän suunnasta. Alkoi kilpajuoksu Berliiniin. Saksa oli kolmen armeija piirityksessä.  Suomi oli hätää kärsimässä – näin oli tilanne.

Olin koko jatkosodan ajan Leningradin rintamalla. Sitten oli marsalkka Mannerheim, jota kunnioitan sodan johtajana. Hän ei syksyllä 1941 komentanut meitä Leningradin kaupunkiin kiväärien kanssa heilumaan, vaan pysäytti meidät vanhan rajan tuntumaan. Hän ei antanut Suomen ilmavoimien häiritä niin sanottua elämän tietä, joka johti saarretusta kaupungista heidän omalle puolelleen. Täältä saatiin turvaan vanhukset, lapset, sairaat pois kuolevasta kaupungista. Olikohan tämä syy miksi häntä ei vaadittu sotasyylliseksi?

Sitten tulemme taas Suomeen. Mannerheim tiesi vanhana sodan johtajana, mikä on Suomen tilanne. Presidentti Ryti luopui vallasta. Hänhän oli sitoutunut Saksan kanssa, ettei tee erillisrauhaa niin kauan kuin sota kestää. Mannerheim tuli presidentiksi, häntä ei sitonut Rytin tekemä sopimus.  Aloitettiin rauhan tunnustelut, johonka Neuvostoliitto oli suostuvainen juuri siitä syystä, että se tarvitsi kipeästi joukkoja Suomen rintamalta itärintamalle kilpajuoksuun Berliiniin.

Saimme erillisrauhan. Saimme olla taas vapaassa maassa. Oman lipun alla rakentamassa omia korsujamme. Mutta jos näin ei olisi päästy rauhaan, sanon sen suoraan - jo syksyllä -44 tai keväällä -45 Suomen tilanne olisi ollut sama kuin Balkanin maiden kohtalo ja miehitys. Koska Neuvostoliitto 1945 miehitti lähes puolta Eurooppaa, puolta Saksaa sekä Berliiniä. Kysyn olisiko Suomi pysynyt itsenäisenä?

 Kiitos heille, jotka saitte rauhan aikaan 3.9.1944.

Kerron vielä omin silmin näkemääni, joka liittyy Berliiniin. Haavoituin heinäkuussa Äyräpään sillanpääasemassa ja syyskuussa pääsin sotasairaalasta, oli tullut rauha. Tulin omaan osastooni, joka oli Ruokolahdella. En tavannut enää entisiä aseveljiäni. Yritin kysellä näiltä aivan uusilta kavereilta Äyräpään ja Vuoksen taisteluista, ne olivat ikäviä uutisia. Mikä oli näiden korsu kavereiden kohtalo – en saanut koskaan tietää.

Eräänä aamuna meidät lastattiin kuorma-auton lavalle – joko lähdettiin siviiliin? Ei vaan Venäjälle, tuli vastaus. Olimme ymmyrkäisiä poikia; ehkä Siperiaan. Ylitimme Suomen ja Neuvostoliiton rajan. Taas tuli yllätys! Meitä oli vastassa, ei rajapoliisit, vaan naisupseerit nagaanit vyöllä, jotka tarkastivat jokaisen auton ja laskivat montako miestä oli autoissa. Läksimme taas matkaan. Lavoilta panimme taas merkille jotain ihmeellistä. Emme nähneet tienvarsimaastoissa näitä suippopäisiä kavereita, jotka olivat meille entisestään vähän tuttuja. Arvelimme, että he olivat armottomassa pikajuoksussa kohti Berliiniä amerikkalaisten ja brittien kanssa, jotka juoksivat toiselta suunnalta samaa maalia kohden. Sanoivat venäjän poikien voittaneen. En tiedä, en ollut siellä, minulla oli parempaa tekemistä. No se parempi tehtävä oli, kun tulimme taas Vuoksenrantaan. Me aloimme purkaa piikkilankaesteitä ja pioneerit miinakenttiä rauhansopimuksen mukaisesti. Kuka meidän töitä valvoi? Nuoret naisupseerit ratsujen selässä, nagaanit vyöllä. No, toki Suomen poika aina yrittää tehdä tuttavuutta nuorten naisten kanssa. Yritimme heille vilkutella ja hymyillä työn lomassa. Siinä päättyi nopeasti lirkuttelumme, sillä jos katse voisi tappaa - se olisi ollut kohtalomme. Töötä, töötä: tytöt meille karjuivat ja me tottelimme. Tulihan työt tehtyä viikossa tahi parissa. Sen jälkeen meidät työntekijät kerättiin Vuoksenrannan tuntumaan, jonne saapui venäläinen upseeri, vähän korkeampaa laatua. Hän kiitteli hyvästä työstä ja toivoi, ettei koskaan enää tarvitsisi Suomen ja Neuvostoliiton välille rakentaa miinakenttiä ja esteitä. Tämän tulkkasi meille mukana ollut suomalainen upseeri. Mikä ihaninta – naisupseerit olivat jalkautuneet ratsujen selästä ja olivat samassa ryhmässä. Uskalsimme lähtiessämme vilkutella ja hymyillä heille ja he vastasivat samalla tavalla. Näin syntyi ystävyys Suomen miehen ja venäläisten naisten välille, joka on sitten jatkunut turistimatkoilla. Sitten läksimme taas kohti Suomen maata. Näimme paluumatkalla pääasiassa vain naissotilaita, vähemmän miessotilaita, ehkä osa oli heistä viety sinne jonnekin maratonille.  En ole ollut NL:n ystävä, enkä ole kuulunut koskaan mihinkään puolueeseen. Olen nuorena miehenä jo 1930-luvulta seurannut Suomen ja Neuvostoliiton välisiä asioita ja politiikkaa tavallisena rivimiehenä. Tekikö Suomi jotain virheitä?  Kun jouduimme sotaan jättiläisvaltion kanssa 1939 ja 1941 menetimme Karjalan, Viipurin kauniin kaupungin, Vuoksen ja Laatokan kauniit rannat ym. Menetimme kahdessa sodassa lähes 100.000 miestä. Se oli liikaa pienelle maalle. Tunnuksena oli, Venäjä on savijaloilla seisova jättiläinen, joka kaatuu, kun potkaisee, kun läksimme niin sanottuun jatkosotaan. Muistan, kun Kerimäen seurojen talolla oli reput pakattu valmiiksi kesäkuussa 1941 rintamaa varten. Joku upseeri soitti pianolla saksalaista marssia ja me intoa täynnä olevat nuoret soturit kiersimme lattialla rinkiä ja lauloimme Vienan lahdessa Laatokkaan – me miekalla piirrämme rajan – että se siitä rajan piirtämisestä sitten.  Kysyn lopuksi – salataanko Suomessa vielä näistä ajoista jotain? Minä en ole siihen pätevä vastaamaan. Käyn kerran kesässä Sotainvalidien sairaskodissa muutaman viikon ajan, tavallaan omieni luona oleskelemassa. Ei siellä sodasta puhuta. Ei juuri muistella niitä aikoja – odotellaan siihen viimeiseen iltahuutoon pääsyä.

Takaisin ylös

Kerron vielä ajastani, joka kului koko jatkosodan ajan tavallisena rivimiehenä, johon kuului sotamies ja korpraali. Jospa aloittaisin kertomukseni korsusta. Olimme syksyllä 1941 edenneet Karjalan kannaksella Rajajoen yli, noin 6 kilometriä , niin sanotulle Ohdan alueelle Suurharvassuon laitaan. Tänne rakensimme korsun. Voitteko ajatella, että tämä korsu olisi ollut sitä hienompaa ja viihtyisämpää tekoa mitä myöhemmissä kuvauksissa on kerrottu. Ei, korsua ei tehty päivällä valoisana aikana. Syystä siitä, että vihollinen oli suon toisella laidalla lähes kilometrin ja näköyhteyden päässä. Voisinpa kuvailla tätä korsua maaseudulla tehtyihin perunakellareihin, no ehkä vähän tilavampiin, kun tänne piti mahtua puoli joukkue, 10 - 12 miestä. Korsun lattialla oli telttakamina alkuaikoina. Myöhemmin saimme pystykaminat. Näissä lämmittelimme saikat ym. Lattialla oli havuja, ehkä vuoden, parin päästä saimme lavereitakin, joissa makailtiin. Housut, villapaita päällä, kengät sai riisua, mutta kun katossa oleva lehmänkello alkoi kilkuttaa – viisi minuuttia oli aikaa. Oli oltava kiväriasemassa.  Joskus ei aina keritty. Vilahteli ruskeita suippopäitä ja mitä tapahtui. Mutta näistä asioista en halua kertoa. Korsuissa ei ollut ikkunoita, valoa saatiin alkuaikoina talikynttilöistä. Myöhemmin saatiin karbidilamppu – valo parani.

Nyt lähdemme ulos korsusta. Korsun edestä vasemmalle noin 50 metriä juoksuhautaan ja kivärille johti miehen mittainen kaivanto. Olikohan tämä se juoksuhaudan tie! Jossain kirjassahan tästä kerrotaan – en ole lukenut. Lähdemme korsun ovelta oikealle, toiseen kaivantoon. Tulemme ns. mukavuuslaitokseen eli vessaan. Tänne oli rakennettu viisi metriä pitkä ja noin metrin syvä kaivanto. Kaivannon laitaa myöten kulki vahvasta ja ohuesta männystä rakennettu tukeva riuku. Täällä istui joskus viisikin miestä kerrallaan. Olimme kuin kanat orrella. No ei ollut sitä Lambi-merkkistä pyyherullaa.  Kaveri riulle mennessään sieppasi lumipallon, se kelpasi. Jos oli kesä, sammaltukko kelpasi tahi pajunoksasta pieni palanen. Tuntuipa joskus, kun joku asteli riulta korsuun – ei ollut viitsinyt sitäkään tehdä - tuoksusta päätellen. Voitteko arvata, mikä oli ilman vahvuus korsussa? Eihän sinne oltu rakennettu ilmastointilaitteita, kun ei meidän mukana ollut ilmastointi-insinööriä. Korsun ovi kävi ahkeraan – sieltähän sitä raikasta ilmaa saatiin.

Menen nyt tavallisen rivimieheen, jolla ei ollut minkäänlaisia arvomerkkejä kauluksessa ja olkapäillä, no ehkä korpraalin nauha. Joskus tuntui, että tämä oli vähän alentava olotila. Silloin kun Suomen maassa, takaportaissa, upseerien siisteissä esikunnissa, hienoissa majatiloissa öiseen aikaan nukuttiin. Tällöin tämä sotamies nosti manttelin niskaansa. Oli talvi pakkanen, oli vesisade - mikä ilma tahansa. Hän tunki itsensä korsusta ulos, tallusteli kivääri selässä juoksuhaudan tietä kivärille – sanoen kaverille –menehän taas neljäksi tunniksi lojumaan. Itse hän otti mukavan etunoja asennon juoksuhaudan penkkaa vasten. Nyt alkoi hänen kaksituntinen työnsä. Katse jatkuvasti etumaastossa. Näkyikö, kuuluiko? Onko nuo saatanat tulossa…?  Ei, olivat kiven möykkyjä. Taitaa tässä nähdä jo harhanäkyjä. Hyvä, etten alkanut tuosta langasta repimään ja herättänyt kaverit.

Saunamatka oli 6 kilometriä Rajajoen varressa. Otimme makoisat löylyt, kävimme sotapesässä kahvilla. Sieltä lähtiessämme törmäsi meitä vastaan vielä nuori pojan kloppi. Hänellä oli silopintainen komentohihna olkapäillä vänrikin yksinappi kauluksessa. No miksei sotamiehet tee esimiehelle  kunniaa,  oli hänen möyhkäisynsä. Oli ehkä jostain upseerien koulutuskeskuksesta tullut ja halusi näyttää meille kuka hän oli. Teki mieli sanoa, tule helvetin räkänokka pariksi viikkoa meidän kanssa korsuun ja etulinjaan – tiedät mitä tämä homma on. Mutta ei, hän vetää makeat unet ja me vartoimme häntä. Jäimme siihen vähän kuin tönkkönä seisomaan. Yritin sanoa, että olemme tuolta etulinjan korsusta saunasta reissulta ja palaamme sinne takaisin. Sotamies ei saa puhutella ennen kuin saa luvan, tuli vastaus. Sieppasimme loput saunakamppeet kainaloon. Ja sillä kuuden kilometrin matkalla, polun varrella oleva kuusikko, oravat ja linnut kuulivat kaikkein karmeimmat kirosanat mitä suomen kielessä esiintyy. Mutta eihän se upseerin ketale näitä kuullut. Siihen aikaan oli tapana armeijassa, en tiedä onko vielä tänään, kun upseeri sotamiestä puhutteli, oli seistävä kuin tikku paskassa. Ei saanut nostaa kättä lipan reunaan kunnia asentoon, kädet piti tiukasti painaa housun puntteihin kiinni. Ikään kuin täydellisen alistumisen osoituksena. No olihan siellä upseeristossa asiallisempiakin käytöstä meitä kohtaan, ehkä reserviupseerit. Aliupseeriston kanssa olimme samaa joukkoa. Asuimmehan samoissa korsuissa. 

Voisin vielä tässä kertoa tapauksia mitä korsussa tapahtui. Mehän olimme korsussa lähes tietämättömiä juntteja, joille ilmestyi kerran viikossa Matti Kuusen kirjoittama, Tyrjän lehti. Tässä yleensä oli vain tilannekatsaus – saksalaiset edenneet siellä ja siellä, suomalaiset torjuneet siellä ja siellä, että tällaista.  Oli jo kolmas sotavuosi 1943. Lomilla käydessämme saimme jo aika paljon valaistusta mitä oli tulossa. Stalingradin tapahtumat, joka oli sodan käännekohta. Tästä aloimme jo korsussa tehdä polemiikkia. Ja arvelimme, mitä oli tulossa – tuliko paskareissu,  joku kaveri tuumi. Saahan siellä Siperiassa hyvää kaalisoppaa ja ryssän limppua. Eräänä iltana korsuun saapui lähetystö. He olivat vanhempia miehiä, niin sanottuja kunnallispamppuja jostain päin Suomea. He kiittelivät meitä urhoja – sanoivat, sitten kun sota on saatu voitolliseen päätökseen, teille tullaan järjestämään hyviä työpaikkoja siellä kotikunnailla. Joku vielä heistä mainitsi, no nythän meillä on laajoja peltoaukeamia Aunuksessa, joka haluaa maanviljelystä harjoittaa. Ukot läksivät – voi jumalauta – sanoi korsu kuin yhdestä suusta. Uskoivatko nuo papparat itsekään mitä puhuivat. Vai oliko heidät manipuloitu näin meille pöllöille kertoman. Oli siinä vähän huvittavaakin.

Korsuun astui eräänä iltana nuori alikersantti. Hänellä oli lehtiö ja kynä. Hän aloitti, nykyisen tilanteen vallitessa me sotilaat haluamme jättää Suomen hallitukselle pyynnön, että hallitus aloittaisi neuvottelut välirauhan teosta vihollisen kanssa. Korsu kohahti. Nyt tuli oikeaa asiaa. Kuka haluaa laittaa nimensä, kaveri kysyi? Nimet tulivat kaikilta lehtiöön.

Meni viikko, korsun ovi tempaistiin auki, sisään syöksyi kaksi luutnanttia, kauluslaatat ja komentoremmit välkkyen. "Asento jokainen", tuli käsky, tuskin kukaan nosti persettään, ei oltu siihen korsussa totuttu. "Kuka on kirjoittanut tähän nimensä, kysyi luutnantti" ja heilutti päänsä päällä vähän tutun näköistä paperia. "No sieltähän voit lukea", murahti joku korsun nurkasta. "Jokainen aliupseeri, jonka nimi on täällä alennetaan sotamieheksi", toisti luutnantti. Minä hyppäsin pystyyn, tein asennon. "Herra luutnantti, miksiköhän minut alennetaan, kun olen jo sotamies?" Luulin, jo että pistooli lentää kainalosta ja minusta tulee entinen sotamies. "Tätä jatketaan vielä sotaoikeudessa" -kuului vielä kun korsun ovi pamahti kiinni. Ei me päästy sinne kenttäoikeuteen – olisikohan siellä ollut hieman raittiimpi ilma? Mutta mitä tapahtui sille kaverille, jolle me nimet annettiin? Siitä tuli vähän surku olo.

Takaisin luetteloon

Kaveri haavoittui, läksi sotasairaalaan. Parin päivän päästä ilmestyi korsuun nuori, melkein lapsen- kasvoinen poika. Hän oli tullut haavoittuneen kaverin tilalle. Korsussa oleva kersantti, puolijoukkueen johtaja kyseli häneltä mistäpäin oli tullut, paljonko tiesi sota asioista. Meidän, sanoisinko vanhojen, kävi häntä sääliksi. Poika parka, tänne vielä joutui, ei tiennyt mistään mitään. Kersantti tokaisi minulle, koska sun vartiovuorosi alkaa, sanoin katsoen taskukelloani, parin tunnin päästä. Ota tämä poika kaveriksi ja kerro hänelle kaikki mitä tämä on ja mitä täällä tapahtuu. Minulla ei ole aikaa kaikkia opettaa. Sinä nämä kuviot tiedät.  Otin pojan mukaani pesäkkeeseen, Ensi kysymykseni oli, pelottaako? Poika tähän vastasi, kyllä, eikös se vihollinen ole tässä lähellä. Kyllä näin on, vastasin ja kerroin hänelle kaiken sinä kahden tunnin aikana. Lopuksi sanoin hänelle, ennen kuin lähdimme korsuun. Se pelko, mikä on nyt siellä ylänupissa – paina se vähän alemmas sinne sielusi pohjalle. Ja nosta sieltä itsesuojeluvaisto, sillä sitä sinä nuori kaveri tulet tarvitsemaan. Näin kului pari kolme viikkoa, vartiossa pojan kanssa. Tutustutin hänet myös maastoon vartioiden välissä. Huomasin, että pojastahan tuli kelpo sotilas Suomen armeijaan. Kerroin tämän kersantille. Hän antoi minulle palkkio. Otti posliinisen saikkakuppinsa, hakkasi sen kappaleeksi, otti kupin pohjan ja ripusti sen pyöreän levyn asetakkini rintaan ja sanoen nimitän sinut Mannerheimin ristin ritariksi hyvästä koulutuksesta. Minä tähän, siihen kuuluu myös 50.000 markkaa. Se kuuluu vaan paremmille, ei sulle. Se oli sitä korsuhuumoria se. No, se siitä korsuhuumorista. Sehän ei ollut varsin kelpoa painettavaksi. Niitä kertoili yksi ja toinen lomilla käynnin jälkeen. Keksivät itse toinen toistaan rasvaisempia juttuja. Ja ne laulut, joita korsussa joskus kajahteli, ne yleensä jätettiin täiden, kirppujen, lutikoiden, satiaisten ja rottien opeteltavaksi. Sillä siellä myös näitä kavereita oli.

Palaan vielä kirjoituksessani kesän tapahtumiin 1944. Jo keväällä toukokuussa öiseen aikaan aloimme tehdä kuulohavaintoja, joita tuli vihollisen puolelta. Kuorma-autojen jatkuvaa jyrinää, panssari autojen jyrinää, telaketjujen kolinaa ja miehistön enenevää metelöintiä. Tätä jatkui keskikesään saakka. Kerroimme näistä havainnoista esimiehillemme. Pyysimme heitä yön aikaan tulemaan kivärille kuuntelemaan. Tuntui kuin meidän tarinoita ei olisi uskottu. Ainahan ryssät meteliä pitävät, ehkä tekevät siellä juhannuskokkoa. Ja totta, paloihan se kokko sitten lopulla kesäkuuta. Muistan lukeneeni jostain kirjasta, että Suomen armeija kesällä 1944 yllätettiin Karjalan kannaksella housut kintuissa – olikohan näin? Minulle tuli lomavuoro. Arvelin, että turha nyt on lomaa pyytää. Anoin kuitenkin ja loma myönnettiin! Juoksujalkaa pyyhkäisin Töpinään – Rajajoen varteen, sain litterat kouraani. Nousin auton lavalle. Lava oli ukkoja täynnä. Jyrryytimme Raivolan asemalle, siellä junaan ja Keski-Suomeen. Lomastani tuli lyhyt, en viikkoa siitä nauttinut. Tuli käsky, kaikki lomalaiset heti yksikköihinsä. Monen kierroksen kautta saavuin Siiranmäkeen. Tänne oli yksikkö vetäytynyt Rajajoelta. Muutaman torjuntapäivän jälkeen tuli käsky irrottautua asemista. Läksimme vetäytymään Siiranmäestä Vuokselle. Tätähän on sanottu myös Kannaksen halki-juoksuksi, no eihän se ihan juoksua ollut. Olipahan vaan tavallista tuloa vaan, ehkä joskus piti pysähtyä hätistelemään sitä suippopäätä, kun pyrki liian lähelle. Ehkä parin päivän jälkeen saavuimme Vuoksenrantaa. Olimme jo rättiväsyneitä, paiskasimme makuulle kuka minnekin. Sen verran ihailimme Vuoksen rantaa, että havaitsimme Virran yli johtavan ponttonisillan.

Arvelimme, että aamulla jatketaan vetäytymistä siltaa myöten Vuoksen rannan toiselle puolelle. Tuli aamuherätys, hieraisin silmiäni, katsoin vielä Vuokseen. Herätin kaverin ja kysyin oliko tuossa eilen silta? Et sinä ole unta nähnyt, kaveri murahti, Ne perkeleet yöllä purkivat sillan – tarkoittaen pioneereja. Totesimme vain, tässä ollaan ja tässä tapellaan. Kaivoimme konekivääri pesäkkeen Äyräpään ylärinteeseen. Kuuntelimme etumaastossa tulevia vieraskielisiä möykähtelyjä. Katsoimme takana virtaavaa 400 metristä leveää Vuoksea. Ei siltaa, ei venettä. Totesimme vain kolme seikkaa: kaatua, joutua vangiksi tai haavoittua ja ehkä sittenkin selviytyä. Oliko se kohtalo, hyvä tuuri vai mikä? Sain kranaatti keskityksessä sirpaleen perseeseeni. Sanitäärit kuljettivat yön aikana veneen pohjalla virran yli. Sotani loppui siihen. Tämän enempää en sota asioistani kerro. Sillä enhän ollut enää sodassa, vaan sotasairaalassa sisarhento valkoisten ja lääkintälottien hyvässä hoidossa. Näistä ajoista, mistä olen tässä nyt kuvaillut, on tehty tulella välkehtiviä uljaita elokuvia miten Suomi pelastui. Olen sitä mieltä, että tällaiset turhat tarinat pois ja ne olisi myös hyvä lopettaakin.

Haluan tehdä vielä pienen episodin, jossa on vähän huvittavaakin. Kun olen keppini kanssa tallustellut läheisen kaupungin keskustan marketeissa, siellä olen tavannut jotain erikoista. Menemme ajassa monia vuosikymmeniä taaksepäin, aina 30-luvulle saakka. Silloin sanottiin venäläisiä naisia maatuskoiksi, miehiä ryssiksi ja iivanoiksi. Joku minulle mainitsi, että tuolla marketissa on paljon venäläisiä turisteja ostoksilla. Uteliaisuuteni heräsi. En nähnyt siellä näitä maatuskoita. Vaan näin hyvin pukeutuneita nuoria vilkkaasti puhuvia miehiä ja naisia ja puhuivat kieltä jota joskus ennen satuin kuulemaan. Satuin televisiosta kuulemaan, että Venäjältä tulee meille vuosittain satoja tuhansia, ehkä miljoona turistia. Ja se on hyvä asia. Toivon, että tällaiset ihmismäärät hävittävät ennakkoluuloja meistä vähän jääräpäistä junteista suurta naapuria kohtaan. Mitenkäs sanoikaan aikanaan Stalin, kun näytti karttaa Moskovan neuvotteluissa 1939, Suomen neuvottelijoille. Maantieteelle emme mahda mitään.

Nyt kun tätä kirjoittelen, on pari päivää, kun alkaa vuosi 2007. Televisiosta kuuluu toimittajan maininta, on tulossa Suomeen seitsemäntuhatta venäläistä turistia eri puolille Suomea uutta vuotta vastaanottamaan jopa kahdella junalla. Riennän katsomaan vanhaa televisiotani. On juuri Moskovan juna tullut jollekin Suomen asemalle. On vanhan veteraanin sykähdyttävää katsoa, kun vaunuista purkautuu nuoria miehiä ja naisia ja telmiviä lapsia. Tulee pakostakin mieleen. On sieltäpäin tullut jotain muutakin. Mutta olkoon jo kertomatta.

Kerron pienen tapauksen, kun olin kuntoutuksessa. Minua hieroi nuori venäläinen fysioterapeutti. Hän hieroi päätäni ja olkapäätä, johon sain sirpaleita Tyrjässä sodan alussa. Kysyin häneltä, että oliko isäsi sodassa? Ei ollut isäni, vaan isoisäni, hän vastasi vähän venäläisellä aksentilla, mutta  suomen kielellä. Se perkuleen isoisä pamautti minua, sillä rengastähtäimellä. Tyttö nauraa kikatti, niin taisi olla. Mutta totesimme, että isoisä ampui minua ja nyt pojantytär parantelemassa. Kiitos sulle.

Toivon lopuksi, että tulevat vuosikymmenet ja uudet sukupolvet unohtavat nämä ajat ja tapahtumat, joita olen tässä kuvaillut. Kuvitellaan, että menemme ajassa sata vuotta eteenpäin. Silloin on syntynyt uusia sukupolvia molemmin puolin rajaa. Kielimuurit ovat hävinneet ja mielet ovat muuttuneet. Kiinteät raja-aidat ovat hävinneet.

Kun nyt loppuaikanani tallustelen rollaattorini kanssa, nostan hengessäni käteni lakin lippaan. Teen kunniaa heille, jotka kerran olivat siellä kavereinani. Heitä on enää kourallinen jäljellä. Kuka on kuntoutuslaitoksissa, vanhainkodeissa sekä omaisten hoidossa.

Laitan kynäni takaisin koteloon. Tämä riittäköön tällä kertaa.