Jokihaaran verkkopalvelu
PAUNETTI
Uuno Lähteelä muistelee

Uuno Lähteelän palaute toimittaja Tero Karjalaiselle Näkökulma -palstasta, joka käsitteli jalkaväenkenraali Adolf Ehrnroothia, jolle on annettu jossain mielessä Suomen sotilaan kasvot.

 Olen 86-vuotias kepin kanssa kotitanhuvilla tallusteleva, kaksi kertaa jatkosodassa haavoittunut sotainvalidi. Armeija aikani alkoi talvella heti talvisodan jälkeen 1940 ja vapauduin syksyllä 1944 ja sitä kesti lähes 5­ -vuotta. Tästä ajasta lähes kolme vuotta, koko jatkosodan ajan, toimin konekivääri ampujana Leningradin rintamalla Rajajoen takana. Olin jalkaväki rykmentti 7, niin sanotussa Tyrjän rykmentissä. Tätä rykmenttiä komensi kaksi everstiä. Ensin toimi eversti Armas Kemppi ja hänen jälkeen eversti Adolf Ehrnrooth. Tänä aikana tulin ulkoisesti tuntemaan täysin kaksi aivan erilaista komentajaa. Eversti Kemppi oli täysin suomalaisen sotilaan perikuva. Adolf Ehrnrooth, aina hyvin ajeltu, aina hieno käytös, aina hienostunut univormu, keltanauha pussihousut, kiiltävät hyvin lankatut saappaat. Anteeksi kuvaukseni – täydellinen salonkileijona.

1. Meillä ei ollut luvassa mitään apua. 
2. Neuvostoliitolla oli vapaat kädet
3.Puolustuslaitoksemme oli suuresti puutteellinen

Se ei ollut oikeata ulkopolitiikkaa. Valtiolaivaltamme puuttui johto. Luisuimme neuvottomina sotaan ja onnettomuuteen. Näin siis sanoi Paasikivi.  Menetimme Karjalan ja lähes 25 000 miestä kaatuneina. Ehkä talvisotaa, jota mainittiin jossain yhteydessä Erkon sodaksi, pidetään vieläkin ehkä jossain piireissä - Suuri Sota. Sitten tuli niin sanottu Välirauha 1940 - 41. Tultiin vuoteen 1941 kesäkuuhun. Läksimme riemusotaan saksalaisten rinnalle valloittamaan itäkarjalaa, Aunusta Syvärille saakka. Muistan itsekin, kun Kerimäen seurojentalolla pakattiin varusteita rintamaa varten. Joku upseeri soitti pianolla saksalaista marssia,  ja me lauloimme: ”Vienan lahdesta Laatokkaan me miekalla piirrämme rajan.”  Että se siitä rajan piirrosta sitten. Nyt kysyn vielä uudestaan. Miksi meillä ei ole vielä Karjalaa? Muistaako venäläinen tämän ajan, kun vapaaehtoisesti Saksan rinnalla ylitimme rajan ja läksimme valloittamaan heidän maitansa. Samaan aikaan kun Saksan joukot lähestyivät Moskovaa sekä saartoivat Leningradin kaupunkia. Ehkä vielä tulee aika, kun saamme vielä Karjalan. Itse en ole sitä enää näkemässä.

On jatkosodan alkuviikot, meillä oli konekivääripesäke vihollisen tuntumassa, joka oli jo perääntymässä Tyrjän kylän taisteluista. Meitä lähestyi kolme miestä – vähän ihmettelin – olivatkohan he upseereita; oli komentoremmit, mutta kauluslaatat oli käännetty piiloon. Mukana oli vähän hoikkanen mies - kova tarinoimaan. Siinä kyseli yhtä ja toista sekä toivotti ehjää nahkaa ja kovaa menoa eteenpäin. Kyselin kaverilta, kuka tuo mahtoi olla?  Kaveri siihen, etkö sinä häntä tuntenut, eversti Kemppi. Se oli ensi kuva hänestä. Tapasin hänet vielä asemasodankin aikana juoksuhaudoissa, aina samanlainen mies. Häntä syytettiin myöhemmin Viipurin luovutuksesta, mutta se oli virhe se.  Vihollinen tuli niin valtavalla voimalla kesällä -44, että Suomen armeija yllätettiin melkein lepotilassa. Näin sen tietää, joka siellä oli, mutta meitä on enää vähän.

Takaisin ylös

Nyt kerron toisesta komentajasta Adolf Ehrnroothista. Tapasi hänet vain muutaman kerran. Meidät vietiin noin 6 kilometriä etulinjan taakse Rajajoen varteen Tyrjän linnaan. Tämä oli rakennettu miehistön kokoontumispaikaksi. Täällä hän esiintyi. Aina elegantti olemus ja asu päällä. Piti meille puheita ja kovaa isänmaan puolustusta kuten komentajan sopiikin.

 Kerron vielä vähän lisää itsestäni. Tyrjän taistelujen loppuvaiheessa haavoituin ja pääsin sotasairaalasta syksyllä 1941. Osastoni oli edennyt Rajajoen taakse, niin sanotulle Ohtan alueelle, josta oli noin 25 kilometriä Leningradiin, nykyisen Pietarin esikaupunkeihin. Sinne oli rakennettu maanalainen jykevä ja pimeä korsu. Korsusta johti noin kaksi metriä syvä kaivanto konekivääri pesäkkeeseen. Olikohan tämä nyt se - todellinen Juoksuhaudantie? Korsussa oli puolijoukkue, noin 10 - 12 miestä, kaksi konekivääriryhmää. Tehtävänä oli kaksi tuntia pesäkkeessä, neljä tuntia korsussa. Tätä jatkui päivästä päivään – vuodesta toiseen. Olihan meillä toki seuraakin. Oli täitä, rottia lavereiden alla, luteita, kirppuja ja satiaisia. Mutta täältä puuttui yhtä, sitä miestä, jolle oli annettu suomalaisen miehen kasvot. Koskaan ei Adolfia näkynyt korsussa eikä juoksuhaudoissa. Korsussa olisi tarttunut kirppuja turkkiin ja täitä kaulukseen. Olisi juoksuhaudoissa kuraantunut hieno univormu. Toki olihan meillä myös tovereita siellä linjojen edessä, noin kilometrin etäisyydelläkin. Eihän me vihattu toisiamme. Elettiin kaikessa ystävyydessä. Ja joskus tavattiin, niin kaikella kunnioituksella, yritettiin tappaa toinen toisemme, mutta sehän oli sodan laki. Tällaisista tapahtumista, joita väliin sattui, en halua kertoa enempää.  

Palaisin vielä näihin sotilaan kasvoihin. Eihän ne toki olleet suurta sukua olleen sotilaan kasvot, operetti everstin kasvot. Olisin sitä mieltä, että kasvot sopisivat molemman sodan läpikäyneen, kovia taisteluja kokeneen ja kovissa olosuhteissa olleen korpisoturin kasvot. Suomalaiset kasvot. Nämä suomalaiset kasvot voisivat hyvin sopia papallesikin. Nämä kasvot voisivat hyvin sopia kaikille aseveljilleni ja veteraaneille, jotka ovat jo menneet ja joita on enää kourallinen jäljellä kuka kuntoutuslaitoksissa, kuka vanhainkodeissa sekä omaisten hoidossa. Käyn itse joka kesä kuntoutuslaitoksessa tapaamassa ja muutaman aikaa oleskelemassa näiden - sanoisinko omieni kanssa.

Ei täällä kerrota sotajuttuja, ei täällä lauleta sankarilauluja. Sota kuitenkin uinuu jokaisen vanhan papan olemuksessa, jokaisessa vähän eri tavalla. Se aika yritetään painaa unhon yöhön.

Kerron tässä suomalaisesta sotilaasta, joka teki mielestäni kolme hyvää työtä. Hän oli marsalkka Mannerheim. En siitä, että hän oli sodan johtaja, ja jos nyt unohdan hänen miekantuppi päiväkäskynsä. 

Vuonna 1941 oli yksi hyvä työ. Hän ei vuonna 1941 komentanut meitä Leningradin kaupunkiin kiväärien kanssa heilumaan vaan pysäytti meidät rajan tuntumaan, kuten aiemmin olen jo kertonutkin. Toinen oli, että hän ei antanut kenraalien tuhota Elämäntietä. Mikä se tie oli?  Muistelen, että Paavo Rintala aikoinaan kirjoitti kirjan Leningradin sinfonia. Tässä kirjassa hän muistini mukaan kertoo elämäntiestä.

Takaisin luetteloon

  Tämä tie johti Leningradin kaupungista, jonka saksalaiset olivat saartaneet 1942, lähes meidän etulinja asemien tuntumasta Laatokan pohjoisalueita myöten heidän omalle puo-
lelleen. Tätä tietä myöten kuljetettiin suurin osa siviiliväestöä pois kuolevasta, nälkää näkevästä kaupungista. Kolmas hyvä työ oli, kun hän tultuaan 1944 presidentiksi alkoi vaikuttaa maan johtamiseksi pois sodasta ja erillisrauhaan, koska Suomen armeija oli jo lyöty. Tappio ja maan miehitys oli edessä, vaikka toisin vielä tänäänkin joillain tahoilla uhotaan. Saimme alkaa vapaassa Suomessa, oman lipun alla rakentamaan omia korsujamme.

  Kun nyt vanhana ukon rahjuksena tallustelen näitä kotikujiani - vaivaa minua yksi ajatus. Miksi meillä ei ole vielä Karjalaa, ei Viipurin kaunista kaupunkia, ei kaunista Vuoksen rantaa, joka tuli minullekin tutuksi sodan aikana. Onhan Venäjä antanut itsenäisyyden Baltian maille sekä kaikille sikäläisen itäblokin maillekin. Nyt kysäisen itseltäni. Onko meidän mentävä ajassa paljon taaksepäin aina 1930-luvulle saakka? En ole mikään Venäjän ystävä, en ole koskaan ollut. En ole koskaan kuulunut mihinkään puolueeseen. Olen vähän kuin kärpänen katossa, jo kloppipojasta lähtien seurannut Suomen politiikkaa. Tuona vuosikymmenenä ei puheissa ilmennyt sellaista sanaa kuin Suuri naapurimme. Venäjä vaan aina. Ryssä, ryssä.  Sutinparta, joka tulee kohta meidät valloittamaan. Tällöin toimi Lapuan liike, Mäntsälän kapina, perustettiin suojeluskunnat, jotka sunnuntaisin pitivät harjoituksia pelloilla ja metsissä. Oli Isänmaallinen kansanliike. Nämä lakkautettiin heti sodan jälkeen. Mutta yhtä yhdistystä vieläkin kunnioitan, joka myös lakkautettiin. Se oli Lotta Svärd yhdistys. Heidän toimintansa teki hyvää työtä meille rintamamiehille monessa eri suhteessa. En ole hyväksynyt tätä lakkautusta. Muistan kun uteliaana pojan kloppina seurasin harjoituksia. Nuori komentaja antoi käskyn: ”Tuolla mäen takana on parvi ryssiä. Menkää ja tuhotkaa.” Kansakoulussa opettaja maantieto tunneilla ohitti Venäjän kartan sanoen: ”Siitä maasta en halua kertoa, sieltä tulee vaan kaikkea pahaa”. Oli voimakas saksalaissuuntaus, etenkin upseeriston sekä muunkin kansanosan keskuudessa. Väestö, joka aktiivisimmin osallistui työväestön kokouksiin, leimattiin kommunisteiksi. Ehkä tämä Venäjän vastainen suuntaus juontaa Kansalaissodan ja Jääkäriliikkeen ajoilta. Sitten tulemme syksyyn 1939. Tulemme Moskovan neuvotteluihin. Näitähän johti Kusti Paasikivi ja yleisenä tunnuksena: Ei tuumaakaan periksi ryssälle, ei tuumaakaan suomalaista maaperää. Tuolloin toimi ulkoministerinä Eljas Erkko. Hänenhän olisi myös pitänyt osallistua myös Moskovassa neuvotteluihin, mutta eihän, suuri herra, voinut mennä kommunisteja kättelemään, ei.  Antoi vain Paasikivelle ja seurueelle ohjeita: Unohtakaa, että Venäjä on suurvalta. Sitten kävi miten kävi.  Olen lukenut Paasikiven muistelmat, Toimintani Moskovassa ja Suomessa 1939 - 41. Tuli sota, marraskuun viimeinen päivä 1939. Pommit putoilivat Helsinkiin.  Lainaan tästä otteen Paasikiven muistelmista. ”Tähän on jouduttu. Olemme antaneet valtakuntamme joutua sotaan Neuvosto-Venäjän, jättiläisen kanssa. Vaikka edessämme olivat seuraavat tosiasiat: