Jokihaaran verkkopalvelu
PAUNETTI
Uuno Lähteelä muistelee

MUISTOJA LÄHTEELÄSTÄ

Äitini kertoman mukaan meillä oli vielä veli ja sisko, joita en koskaan ole tullut tapaamaan, koska he olivat jo syntyneet ja kuolleet ennen minun syntymääni. Veljeni nimi oli Oskari, joka kuoli 2-vuotiaana. Muistikuvani on hatara, koska niistä asioista ei kovin paljon kerrottu. 
Yritän kertoa ja muistella aikaa, kun olin neljän vanha ja ensimuistikuvani on, kun äitini löysi minut jostain heinäladon nurkasta kauheasti parkumasta, kuten siihen aikaan sanottiin. Olin sinne harhaillut, enkä ollut löytänyt kotiin. Vanhemmat veljet kyllä myöhemmin muistivat minulle virnuilla, että mitäpä tuon Uunon puheista, joka on löytynytkin heinäladosta – no niinpä tuo taisi ollakin.  

Vanhempieni historiaa

  Kyselin Uuraisten seurakunnantoimistosta tietoja, joita sain aika vähän. Juho Lähteelä on muuttanut Uuraisille kirjoille 15.12.1904. Heidät on vihitty äitini kanssa 6.9.1901. 
Isäni on syntynyt Vesangassa pienessä torpassa, josta läksi jo nuorena poikana maailmalta leipäänsä ansaitsemaan. Päätyen nuorena komeana miehenä Nyrölän Ristolan taloon, josta meillä on miellyttäviä muistoja vieläkin Liisan hahmossa. 
Se oli suuri asia – hän ikään kuin kaivoi meidät esille menneisyydestä muistona. 
Isäni sukua tunsin hyvin vähän. Hänen isäänsä tulin kerran näkemään. Hän oli hoikkavartaloinen mies. En muista enää hänen nimeään. Isälläni oli kaksi veljeä, Kalle niminen, jonka kerran tulin tuntemaan. Sekä Hermanni, jonka tapasin myöhemmin. Hän asui Parikkalassa. Ehkä meillä on vieläkin siellä sukua. Isälläni oli kaksi siskoa, Elina Manerus Vesangassa ja Ida Kovanen Jyväskylässä. Äidilläni oli yksi veli Nestori Veijanen Äänekoskelta sekä neljä siskoa Ruusa Äänekoskella, Lyyli Uuraisilla, yksi sisko Petäjävedellä sekä yksi sisko Jyväskylän maalaiskunnassa. Valitettavasti olen unohtanut heidän nimensä, koska en ole tätejä tavannut 60-vuoteen. Äitini kertoman mukaan hän oli pienen talon tytär. Siihen aikaan talo annettiin vanhimmalle pojalle. 
Tyttäret sekä muut pojat saivat lähteä maailman tuuliin leipäänsä ansaitsemaan. Äitini oli hiljainen, lempeä ihminen. Hänen työnsä oli hellan ääressä meitä pojan kurikoita hoivatessa sekä antaessa hyviä ohjeita elämämme taipaleelle. Jos verrataan nykyaikaa siihen aikaan missä silloin elettiin – siinä on valtava ero. Nykyään ei tahdo mikään riittää, aina on jotain vailla, pienistäkin asioista riidellään. Ei ole koskaan hyvä olla. Siitä ajasta, josta nyt kerron. Se oli kovaa aikaa ja kaikki elämän eteen oli kovan työn takana. Ei ollut suuria huvituksia. Pienistäkin saavutuksista oltiin onnellisia. Silloin ei tunnettu riitoja, koska olimme samassa veneessä, joka hiljaa lipui päivä ja vuosi kerrallaan parempia aikoja kohti.

Juhon tupa

 Juhon tuvan historiaa en tiedä. Ehkä tämä yksi huoneinen torppa oli rakennettu joskus 1800-luvun alussa. Torppa oli noin 10 metriä pitkä sekä 5 metriä leveä. Torpassa oli iso uuni, uunin päällä oli tasanne, jossa meillä oli Kallen kanssa nukkumapaikat – siellä oli lämmintä. Tähän torppaan mahtui isä, äiti ja seitsemän veljestä, kuten Aleksis Kiven Jukolassa. Sopu oli hyvä – siitä piti huolen oven päällä oleva koivuinen iso vitsa sekä isän tulinen jyrähdys. Me Kallen kanssa olimme vähän kuin isän lempilapsia. Isä taputteli meitä päähän sanoen: Mitäs nämä myöhäiset pojat. Vanhemmat pojat heittelivät meitä kuin kumipalloja ja meillä oli hauskaa. Vaikka tilaa oli vähän, siellä oli hyvä olla. Kun oli koti ja lämmintä ja ruokaa, josta äiti piti huolen. Isä ja vanhemmat veljet olivat töissä metsissä ja kesällä pelloilla. He toivat äidille rahaa ruokaan – antoivat joskus meillekin markan ja me Kallen kanssa juosta kipitimme Purolaan ostamaan Pastillereitä. Muita rakennuksia oli sisään lämpiävä sauna, jossa minäkin synnyin. Sen aikainen navetta, jossa oli Pilkanen, Tähdikki ja Lemmikki. Lemmikki minua vähän puski, kun minä sitä ärsytin. Pihapiirissä oli myös pikkuaitta. Sitten oli heinälato vähän edempänä, josta minut myös löydettiin.

  Uusi talo

 1927 meille valmistui uusi talo. Tämä talo sijaitsee noin 10 metriä Juhon tuvasta katsoen etelään päin ja on vieläkin hyvässä kunnossa. Tämä oli kuin Onnela, oli tilaa veljestenkin etsiä nukkumapaikkoja vähän sieltä täältä. Rakennettiin uusi sauna, uloslämpiävä sellainen. Rakennettiin uusi karjasuoja, joka on vieläkin pystyssä. Vanhan Juhon tuvan hirret muutettiin riihirakennukseen, joka sekin on vielä pystyssä. Sanoisin, että jos nämä hirret osaisivat puhua, ne kertoisivat paljon. Älkää tuhotko näitä – ne ovat historiaa!

  Joulun viettoa

 Jouluhan oli vuoden tärkein tapahtuma pienessä kylässä. Joulun aika ei ollut pitkä kuten nykyään kaikkine krääsineen. Sitä kesti noin viikon. Muutamaa päivää ennen joulua käytiin kaupasta ostamassa jouluun kuuluvat ruokatarpeet. Se käsitti vehnäjauhoja, kahvia, sokeria, riisiryynejä sekä rusinoita. Lihat, voit naapurista sekä muut omasta pellosta saatuna. Jouluaattona veljet lähtivät kirveen kanssa metsään. Kohta he astelivat sieltä takaisin komea kuusi olallaan. Kuusi tuotiin noin puolen päivän aikaan sisälle, tuvan keskelle puujalkaan. Sen jälkeen alkoi tärkein työ, kuusen koristelu.  Ensin kuuseen kiinnitettiin talikynttilät, joita saatiin joulun aikaan omastakin kaupasta. Meillä ripustettiin lasipalloja, enkelin kuvia sekä muita kauniita helyjä. Ja niin alkoi joulun aaton ilta hämärtyä ja pikkuhiljaa hiljennyttiin joulun viettoon. Veljet olivat ja päivällä laittaneet saunan lämpiämään. Saunaan lähtivät ensimmäisinä isä ja isommat veljet ja sitten äiti ja minä Kallen kanssa. Pikku Kalle, joka oli vilkas pojan nappula, kävi hiljaa saunan oven raosta kurkkaamassa. Hän näki isän ja veljien saunan lauteilla huitovan vastoilla itseään ja juovan öljyä jostain pullosta. Sitten he tulivat sisälle iloisella päällä ja pyörittelivät meitäkin ja nostelivat kattoon. Isäkin taputteli äitiä ja äiti vähän tuhahti.

Sitten meidän ja äidin saunasta tultua syötiin jouluateria. Se oli suuri elämys, kun sai syödä kaikkia herkkuja niin paljon kuin halusi. Ennen oli sanontakin: Kun tulis joulu ja sais yölläkin syödä. Syötyämme, siihen aikaan meillä ei ollut vielä radiota, aloitti Onni-veli Enkeli taivaan lausui näin ja siihen me yhdyimme omilla sanoillamme. 
Isä kertoi meille raamatusta, Jeesus lapsesta ja piti pienen joulurukouksen. Mutta yhtä puuttui, sen ajan aattoillasta ja se oli -  joulupukki. Siihen aikaan ei tunnettu joululahjoja. Äiti kutoi naapurin isännälle ja emännälle sukat. 
Äiti sai naapurista ison palan uunissa paistettua, sitä oikeata kiljun pintaa, sitä sanottiin, Joulukenkkiö, ei joululahjoja. Tällainen oli meillä joulu. Se loppui Tapanin iltaan, seuraavana päivänä kuusi purettiin ja vietiin ulos. Alkoi arki elämä. Nämä joulut pysyvät aina mielessä. Uusi vuosi vaihtui tinanvalun merkeissä.

  Veljekset

  Kun tulimme puoleen väliin 30-lukua - alkoivat veljekset yksi ja toinen löytää elämänkumppanin ja muuttivat pois Lähteelän tanhuvilta. Paitsi vanhin veli Topi toi uutta elämää Lähteelään ja alkoi sitä tarmokkaasti hoitaa ja myöhemmin Kuivalan tilaa tarmokkaan vaimonsa Ailin kanssa. Me Kallen kanssa jouduimme hunningolle – no ei aivan. Ainahan meille jokin soppi löytyi.

  Omat nuoruusvuodet

  F. E. Sillanpää aikoinaan kirjoitti kirjan: Poika eli elämäänsä.  Näin tein minäkin. Kun nämä vuodet varhaislapsuudesta oli jo takana päin. Meitä oli kolme pojan naskalia minä, Kalle sekä naapurin poika Pitkälän Topi. Aloitan keväisestä kengän ostosta – nehän eivät tulleet kalliiksi. Vanhat talven kenkärohjat potkaistiin pois ja siitä vaan paljain jaloin juostiin koko kesä. Näitä sanottiin variksensaappaiksi. Oli ehkä varjelus tällaisilla saappailla hiippailla metsissä ja Jokihaaran pelloilla, jossa vilisi käärmeitä. Mutta kun on tuuria, niin on tuuria. Mellastimme kaiket kesät vähän siellä ja täällä. Toisinaan tehtiin vähän pahaakin, en minä, mutta Kalle ja Topi – mikäli muistan. 
Yritimme polttaa Jokihaaran aution heinäladon, mutta se ei syttynyt palaamaan. Kalle mainitsi tästä äidille ja oven päällä oleva koivuvitsa sai töitä kahdelle paljaalle pyllylle. Löysimme kerran lähteeltä havukasasta ihmeellisen peltisen astian, jossa Kallen kanssa arvelimme olevan mehua. Raahasimme sen kotia, jonne isäkin oli jo tullut töistä. Emme saaneet mehua, isä haisteli pönttöä ja kutsui kaikki isot veljet ulos – mitähän siinä pöntössä oli, kun hän torui veljiä sanoen: ”Lasten käsiin niitä tänne tuotte”? Tuli tässä mieleeni, että maailmassa monta on ihmeellistä asiaa. Se hämmästyttää kummastuttaa pientä kulkijaa.

  Kouluajat

  Sittenpä meni taakse nämä lapsuusajat. Aloitettiin kouluttautuminen tulevia tehtäviä sekä tulevaa elämän uraa varten.  Minun kohdallani alku alkoi hyvin myönteisissä merkeissä. Siihen aikaan ensimmäisellä luokalla, jolloin olin 9-vuoden vanha. Moni ei osannut lukea tai edes tavata ja opetus oli sen mukaista. Opettaja testasi meitä kaikkia, joku tavasi tai tankkasi kirjaimia. Minun vuoroni tuli. Opettaja toi kirjan eteeni ja sanoi: Mitäs sinä osaat? Se oli eläinkirja. Muistan vieläkin sen kirjan alun, jota aloin lukea: Eräänä päivänä kettu repolaisen mieleen juolahti sukkela tuuma. Opettaja katsoi minua, repaleista pojan nassikkaa: ”Sinähän osaat lukea, mikset ole sanonut. ” Ei ole opettaja kysynyt vastasin.” Totuushan on se, että siskoni tyttö Kerttu opetti minut suoraan lukemaan puoliväkisin, koska oli saman ikäinen kuin minäkin, sanoen että pärjäät paremmin koulussa. Sain koulusta lopetettuani hyvät arvosanat 10.10.30. Näillä arvosanoilla pääsin heti Taavetinmäen metsään halkoja hakkaamaan. Kävin vielä rippikoulun ja sekin onnistui hyvin. Sen jälkeen minusta tuli aikuinen mies – ainakin omasta mielestäni.

Ylös takaisin

Poliittinen sekä muu elämä Jokihaarassa 1920 – 30 luvuilla

  Aloitan poliittisesta elämästä - se oli varsin suotuisaa. Elämä oli siihen aikaan kovaa työtä ja aherrusta metsissä ja pelloilla eikä siihen aikaan edes ollut aikaakaan sellaisia asioita vakavammin pohtia. Tosin olihan jo sosialidemokraatit, johon kuuluivat pääasiassa työväestö sekä pienemmät asutustilalliset. Sekä Maalaisliitto, johon kuuluivat pääasiassa talolliset sekä heidän perheensä. Mutta kun asiat olivat niin, että molemmat tarvitsivat toisiansa. Maanmies tarvitsi työntekijää peloillensa sekä metsiin ja työntekijä tarvitsi rahaa sekä ruokaa. Silloin elettiin ns. luontaistaloudessa, pääasiassa kaikki ruoka saatiin pelloista sekä karjasta. Siihen aikaan ei pienellä paikkakunnalla tunnettu suuria tavarataloja. Riitti pikkupuoti, josta saatiin kahvit, suolat, sokerit sekä paloöljyä valaistukseen. Tämä ikään kuin sekoitti kansalaiset - olimme kuin yhtä suurta joukkoa kaikki. Oli tapana, kun haluttiin käydä naapurissa tahi missä vain kyläilemässä. Avattiin vain talon ovi. Hyvää päivää ja samaa vastattiin ja käskettiin sisään ja siitä alkoi jutustelu ja kahvittelu ja niin edespäin. Ei siihen tarvinnut audienssia, kuten nykyään. Tällaista oli varsinainen arkielämä pienessä kylässä. Kylälle saatiin kansakoulu ja samalla saatiin jonkin verran kulttuuria kylälle. Koululla toimi joka toinen sunnuntai-ilta nuorisolle tarkoitettu Kotiopintokerho. Luettiin Seitsemää veljeä ja runokirjoja. Joku halusi näyttää omaakin taidetta mitä osasi. Uunokin näytteli Puli-ukkoa ja oli hauskaa.

Aikuinen nuori mies

  Kuten jo kerroin, heti koulun loputtua alkoi työelämä. Varsinainen työelämä alkoi jo 13-vuotiaana pojan junkkarina. Se käsitti pääasiassa metsä ja peltotöitä. Metsätöihin lähdin yhdessä isäni kanssa. Hän kun oli jo varsin ikäihminen.  Metsätöissä sattui siihen aikaan paljon vahinkoja, jossa kirves ja saha olivat työvälineinä sekä isojen puiden kaatuessa. Olimme tavallaan kuin toistemme turvana mahdollisen onnettomuuden sattuessa. Töihin lähdettiin aamiaisen jälkeen noin kello kahdeksan. Sitten puolen päivän jälkeen talvisin sytytettiin tervaskanto palamaan. Sen lämmössä otettiin esille reppu, jossa oli noin litran pullo maitoa ja avattiin jonkinlaiseen paperiin käärityt paketit. Niissä oli kaksi isoa leipäviipaletta, niiden välissä ei ollut salaattia, tomaattia tai muita hörhelöä, kuten nykyaikaan – vaan arvatkaas mitä? Kaksi noin kämmenen levyistä sianpintaa ja puolet siitä oikeata läskiä, se piti miehen tiellä ja jonka turvin jaksoi tehdä oikeata työtä.  Syötyämme pidimme pienen juttelutauon. Kyselin häneltä hänen aikaisempia nuoruusvuosiaan ja sekä työelämäänsä. Hän kertoi olleensa useissa paikoissa Suomea sekä rata että tietöissä. Hän kertoi elämästään Venäjän vallan alla. Vuodesta 1873 vuoteen 1917 ja siitä tuli kuluneeksi 44 vuotta. Hän kertoi nuorena olleensa Etelä-Suomessa venäläisten linnoitustyömaalla töissä. Kysyin saitko ruoskaa? Vai ruoskaa hän hymähti. Kun tuli työt tehtyä, annettiin taskut täyteen ruplia ja Vodka-pullo. Hän kertoi myös paljon Nyrölästä. Muistan vieläkin talojen nimiä, missä hän oli ollut töissä aikoinaan. Niitä oli Jatkola, Ristola, Juonaala, Mäki-Aho ja Koppeli. Hän itsekin kertoi, että häntä pidettiin hyvänä työntekijänä. Hän kertoi nuorena olleensa vahva voimamies, jota siihen aikaan arvostettiin. Luulisin myös, että hän taisi olla komea uljas mies.  Eikä ihmekkään, jos jonkun talon tytär sattui häneen ihastumaan. Tässä samalla tuli kerrottua vähän isänikin nuoruus vuosista.  

Kokkisen saha

 Kokkisen saha sijaitsi Naattianjärven rannalla, jossa nyt seisoo kansanedustaja Toimi Kankaaniemen talo. Olin vasta 14-vanha poika, kun tein ensin töitä kimpisirkkelillä. Sitten siirryin katkaisusirkkelille. Tämä oli jo vähän vaarallisempaa hommaa. Kokkis Heikki kysyi: ”Pystytkö tekemään tätä työtä?” Siinä oli eräs kaveri katkaissut sormensa vähän aikaisemmin. Minä Heikille – minä teen työtä mitä itse haluan ja Heikki minulle – jos tulee ammattientarkastaja käymään ja kysyy ikääsi, sanot, että olet 18-vuotias. Pirulauta – olenko jo sen näköinen tuumin. Aloin saamaan aikuisen palkkaa ja olin myös ylpeä siitä ja taisin kehua siitä myös ikäkavereillenikin. Taisivat olla vähän kateellisia minulle. Sitten loppuaikana olin sirkkelien ja raaminterienteroittajana ja olin olevinani tärkeä mies. No tulihan sitä kesäisin tehtyä vielä töitä talollisten pelloilla ja syksyisin riihessä puintia, mistä vain rahaa sai - oltiin kuin - ei neekerit - vaan kuin afrikkalaiset.

 Työt pohjoispitäjissä

  Liityin kahtena kesänä Lahtiyhtiön leimausporukkaan. Meitä oli viiden miehen sakki. Tehtäväni oli kynä ja taulu kädessä merkitä taululle numeroita, mitä kaverit huutelivat leimatessaan. Olin olevinani suurikin metsäherra, kun paikkakuntalaiset kävivät meidän töitä utelemassa ja kyselemässä. Mikä on nykyään puunhinta? Vastasin riippuu vähän puunlaadusta ja koosta. Nauraa hihitin vähän, kun ukot läksivät. Kiertelimme Karstulan, Kivijärven, Kinnulan, Kyyjärven ja Soinin metsissä. Asuimme aina sen paikkakunnan isoimmissa taloissa viikon tai pari kerrallaan ja meitä palveltiin kuin piispaa pappilassa, koska yhtiö maksoi ruuat ja kortieerit.

Olen käynyt helvetissä

  Ehkä otsikko tuntuu vähän oudolta, mutta voi siinä olla vähän tarunomaista perääkin. Siihen aikaan oli sellainen sanonta – Kivijärven Kinnulasta, kirvesheitto helvettiin. Menimme Kinnulan kirkolle. Sieltä näkyi 5 -  6 kilometrin päässä olevaan Jääjoen kylään. Sieltä läksimme tietöntä erämaata Lestijärven suuntaan ehkä saman 5 -6 kilometriä . Täällä leimasimme eväiden kera muutaman päivän. Makoilimme jossain niittyladossa. Ladossa oli heiniä, oli kaunis lämmin kesäyö ja kaveri rojahti heinille sanoen, että nyt olemme helvetissä ja me totesimme saman.

  Saunareissu

  En täysin muista, kun majailimme isossa talossa, missä pitäjässä tämä saunareissu tapahtui. Oli lauantai-ilta, syötyämme isäntä sanoi: ”Nyt pojat saunaan”. Riisuimme kuteemme saunan ulkopuolella olevalle penkille. Sauna oli iso, kuten oli talokin, ja nousimme lauteille. Isäntä heitti tuliset löylyt ja me siinä päät kumarassa vihdoimme selkäämme isolla koivuvastalla. Saunan ovi avautui – nähtiinkö me näkyjä – saunaan tunki neljä tahi viisi nuorta naista alastomana ja heidän jälkeensä tukeva emäntä samassa asussa. He menivät meitä vähän sivummalle vedellä lutramaan. Isäntä seurasi meidän vähän tyrmistyneitä naamoja hiukan huvittuneena. Sitten hän selitti, meillä on ollut tämä tapana aina ja tytötkin ovat olleet tähän tapaan tyytyväisiä. Sillä mehän olemme Jumalan luotuja  - niin miehet kuin naisetkin. Näin hän sanoi. Me vähän kainostellen lutrasimme itseämme ja läksimme ulos saunasta. Hetken päästä tytöt ja emäntä tulivat tulivat samalle penkille – tosin vähän etäämmälle penkillä.  Että kaikkea sitä elämän varrella on tullut nähtyä.

40 panosta

Kerron pienen hupaisan tarinan ison talon pojasta sekä toisen ison talon tyttärestä sekä minusta torpan pojasta. Minä saattelin raitilla tuota talon tytärtä – minä tykkäsin hänestä ja kai hän tykkäsi myös minusta. Olin tukkimetsässä karsimassa isoa tukkia. Luokseni astelin ison talon poika, ei hänellä ollut sahaa tai kirvestä olalla, vain reppu ja haulikko. Oli metsällä. Istuimme siihen puunrungolle ja panimme pölli Saimaat palaamaan ja juttelimme, mitä mieleen juolahti. Huomasin, että hänellä ei ollut mitään kiirettä. Lopuksi hän sanoi hieman arastellen. ”Oletko sinä ihan tosissasi sen Elman kanssa?” Olin vähän pöllähtänyt kysymyksestä sanoen: ”Mitä tarkoitat kysymyksellä?”  Hän aloitti hieman aristelleen: ”Minäkin kun tykkään siitä tytöstä.” Minä vähän leikilläni: ”Tykätään sitten molemmat siitä tytöstä.”  Asia alkoi saada siinä pöllin päällä istuessa hieman huvittaviakin piirteitä. Aloimme tehdä kauppaa siitä tytöstä. ”Paljonko maksat, jos minä luovun?” sanoin hieman leikilläni. ”Ei minulla ole rahaa”, sanoi poika, ”mutta saat kaikki mitä minulla on repussa.” ”Mitä sinulla on siellä repussa?” kysyin. Hän avasi reppunsa, pudotti neljä pakettia haulikon panoksia maahan, 40 kappaletta. Tarkistin kaliperin, hyvin sopivia minun haulikkooni. Kiinni veti – kättä päälle. Sovittiin, että poika menee sovituille treffeille tytön luo ja Uuno oli lyönyt kirveellä jalkaansa eikä voi tulla tapaamaan. En tiennyt mitä sitten tapahtui, mutta jatkon tiedän. Tästä tapauksesta oli kulunut aikaa lähes kymmenen vuotta. Ajelimme autolla halkokuormaa Tikkakoskelle. Ajoimme erään talon pihaan ja menimme taloon sisälle ja pyysimme ostaa kahvit. Siinä kahvia odotellessa ja katsoessa talon emäntää, tuntui kuin hänessä olisi ollut jotain tuttua. Joimme kahvit ja kysyin kahvin hintaa. Emäntä tähän nauruissa suin pamautti, että 40 haulikon panosta. Olin kuin halolla päähän lyöty. Kyllä minä sinut ihmiskauppiaan tunsin, kun astuit ovesta sisään. Ja jatko meni naurun ja seurustelun merkeissä, johon myös talon isäntäkin osallistui. Ei se, jonka kanssa kauppaa tehtiin.  Että kaikkea sitä on tullut tehtyä.

Juhannus

Sen ajan juhannuksiin kuului vielä keskeisesti juhannuskokko. Silloinhan ei lähdetty etemmän rantoja etsimään. Kokko paloi 30-luvun alussa Rummakon talon lähettyvillä, tien varrella pienellä aholla, jossa vieläkin on leppäpuska muistona. Talojen asukkaat rakensivat kokon risuista. Kokolle kerääntyi lähiseudun nuoret miehet ja naiset sekä me pahaset pojan juntit. Aluksi tanssittiin hanurin ja rammarin säestyksellä. Vähän hämärän tultua pantiin kokko palamaan. Sitä ilolla ja riemulla seurattiin ja juhannustanssit jatkuivat. Jopa me pojan juntitkin pienempien tyttöreppanoiden kanssa opettelimme tanssimaan. Sitten alkoi juhannusaaton yönäytös.  Uuraisten suunnasta tulla rahjusteli kovaääninen miesporukka, ehkä pienten hömpsyjen vaikutuksen alaisena.  Heitä odotteli kokon seutuvilla toinen porukka. Siinä ei sanottu ”Hauskaa juhannusta” – meteli alkoi olla kova – nyrkit heiluivat, aidan seipäät heiluivat, näkyi punaneniä ja poskia, kirouksia lenteli ja linnut ja oravat säikkyivät. Joku juhannusväestä kauhistelu ottelua, mutta meistä pojan nassikoista se oli hauskaa.

Saattoihan tämä olla ohjelmoitu näytöskin, koska pahempaa ei kuitenkaan tapahtunut. Ehkä joku näytti uhoaan.

  Myöhemmin juhannusaaton vietto muuttui Tikkakoskelle Tikanmajalle. Sinne ei menty ryysyissä. Olin nuori, salskea mies, ainakin omasta mielestäni komea mies. Minulla asunani oli diakonaali-pussihousut, jalassa kiiltävänahkaiset kurttuvartiset jatsarit. Hartioilla väljästi napit auki roikkui nahkapusakka, keltainen pusakka sekä punainen raflaava kravatti. Päässä nahkainen lätsä – oltiin rentoja. Siellä tanssahdeltiin koko ilta – kokosta ei niinkään välitetty. Takaisin lähdettyä pyörän rungolla istui nätti tyttö. Aamu alkoi sarastaa.  Nuoruus oli ihanaa.

Talkootanssit

  Siihen aikaan oli talkoohenkeä naapureiden kesken. Jos joku tarvitsi apua kattojen teossa, heinä- ja elopelloilla, perunan nostossa - oltiin valmiit antamaan apua ilman korvausta. Saatiinhan sieltä kahvit, ruoat sekä jutustella naapureiden kanssa. Jokihaarassa oli myös kaksi isoa taloa ja näissä molemmissa oli oikein talkootanssit. Riihimäen rukiin leikkuutalkoot elokuussa ja Taavetinmäen perunannostotalkoot syyskuussa. Talkoisiin kutsu tuli muutamaa päivää aiemmin ja sinne luvattiin lähteä. Riihimäkeen lähdettiin puolen päivän aikaan sirppien kanssa. Sirpit heiluivat, lyhteitä ja kuhilaita nousi. Parin tunnin ahkeroinnin jälkeen joku huusi ” Pilvi nousee” No eihän se ollut sadepilvi, vaan puolen kymmentä akkaa, jotka toivat kahvia ja kaljaa talkooväelle. Siinä juotiin kahvit, kaljat ja vähän siinä samalla me nuoret härnättiin tyttöjä tähän tapaan. Sinä tanssit minun kanssani, etkä tuon Topin kanssa, se on jo nyt jo vähän juovuksissa. Topi tähän, tanssi sitten Uunon kanssa, kun se muuttuu Eemeliksi.  Pelto saatiin iltaan mennessä kuhilaille. Väki rahjusti ison talon tupaan pitkän pöydän ääreen, joka oli katettu sen aikaisilla mahtavilla ruokatarpeilla ja söihän sitä Uunokin hyvällä ruokahalulla.  Ateria oli syöty ja kaikki kylläisiä. Katosivat ruuan tähteet pöydästä kuin taikaiskusta ja iso pöytä ja penkit työnnettiin syrjään. Esiin astui orkesteri Tikkakoskelta. Hanurissa, viisirivisessä Kosti Riihimäki, hänen veljensä kitarassa, Mäkinen viulussa, Atte Palonen rummuissa. Mahtava orkesteri ja pelit narahti soimaan. Ensimmäisinä rohkeimmat hyökkäsivät hakemaan mielitiettyään, sitten vähän aremmat. Jopa minäkin hyökkäsin Kovasen Martan kimppuun ja tanssilattiaa kohden. Kohta lattia oli yhtä hullunmyllyä. Ainoastaan porstuassa norkoili se sakki, joka ei halunnut tanssia.  Heillä oli omat huvinsa. Huulilla kessusätkä tai holkki Saimaata. Perstaskuissa hölkkyi litteä ponukanisteri tai kaupungista haettu karhupullo ja ulkona käytiin ottamassa pienet höpsyt ja ilo jatkui. Sitten illan jatkuessa vähän pimeämmäksi, alkoi aitan nurkilla vilahdella pari hahmoa reput selässä, eivät tulleet lainkaan tanssialueelle. Ehkä siellä alkoi toimia jonkinlainen liike-elämä. Taisimme mekin pikku-Kallen kanssa käydä siellä ostoksilla.

Kaupunkireissu

  Kun saatiin mummunmarkkoja kokoon noin viidestä sadasta tuhanteen markkaan lähdettiin tekemään kaupunkimatka. Kesällä mentiin polkupyörällä ja talvella linja-autolla. Kaupunki poikkeaa huomattavasti nykyisestä kaupungista. Katujen, jotka silloin olivat kivistä vuorattuja ja ympärillä oli melkein pelkkiä puutaloja. Kulkuvälineinä oli lähes pelkkiä hevosia, jotka ajaa kolistelivat pitkin katuja. Autoja näkyi verrattain vähän. Varsinaisia ostospaikkoja oli vain Kauppakadulla. Vaate- ja  kenkäkaupat pääasiassa kiinnostivat meitä. Kauppatorilla käytiin ostamassa myös viipurinrinkeli kotiin vietäväksi. Tietysti vielä oli myös yksi kauppa, joka myös vähän kiinnosti ja perustettiin vuonna 1931, jolloin kieltolaki kumottiin. Tämä auppa sijaitsi Kauppakadun yläpäässä uutalossa ja sehän oli viinakauppa. uohon aikaan ei saanut ostaa viinaa alle 21-vuotias, mutta ainahan sellainen pojan viikari kuten minä, keinot keksi. Olinhan jo vuosia metsiä ja peltoja samoillut – helppoahan sitä oli muuttaa itsensä vaikka 50-vuotiaaksi ja pullo tuli.
  Sellaisenahan se jatkui nuoren miehen elämä, väliin kävimme poikaporukalla tansseissa ja missä milloinkin. Väliin maisteltiin mannakorven tuotteita ja oltiin niin reteviä poikia. Siihen aikaan Suojeluskunnan osastot pyhäisin pitivät taistelu harjoituksia metsissä ja pelloilla. Mekin ajattelimme, että eihän me olla sen huonompia. Saimme ostaa takataskuumme 9-millisiä provinkeja, kun öiseen aikaan tulimme jostain panimme kovan paukkeen päälle, että oravat ja linnut kauhistelivat.
  Isäni sai tästä tietää. Hän murahti tästä minulle. Etteköhän saa näistä paukkeista vielä tarpeeksenne. Ja totta maar oli oikeassa.
  Näin kuluivat nuoruusvuodet hiljalleen 30-luvun loppua kohden. Olin jonkin aikaa Tikkakosken lentokenttä työmaalla. Olin rakentamassa upseerien asuntolaa kirvesmiehenä, niin sanottuna teline-timpurina. Mielin itseäni ammattimiehenä. Joku sanoi minulle – et sinä ole kirvesmies – olet kirves ja mies ja näin kait olin. Euroopasta alkoi kuulua levottomia uutisia. Hitlerin Saksa alkoi laajentua – minuun tämä ei paljon vaikuttanut – elin omaa elämääni. Tuli Y-H – se merkitsi, että kaikki miehet kutsuttiin armeijaan kertausharjoituksiin. Muistan, kun me Koivulan Eemelin kanssa kävimme useissa taloissa auttamassa työhommissa, mistä miehet olivat viety sinne jonnekin. Alkoi talvisota. Itse olin vuoden 1940 alussa pari kuukautta poraamassa konepistoolin piippuja – kunnes maaliskuussa 1940 astuin armeijaan, jota kesti lähes viisi vuotta. Näin päättyi nuoren miehen siviilielämä ja nuoruusvuodet.

Jokihaaran vanhimmat asukkaat

 Koska olen kertonut Jokihaarasta vähän yhtä ja toista ja muistini koteloihin on jäänyt Jokihaaran 20 sekä 30 -luvun elämä, haluaisin nyt kertoa näistä ihmisistä, jotka ovat jo kauan sitten menneet. Ja tuskinpa heitä enää nuorempi sukupolvi muistaakaan. Lähdemme nyt Riihimäkeen, josta olen jo kertonutkin. Lähdemme tätä tietä Puolankaupan suuntaan. Ensimmäisenä oikealla on pieni torppa. Siellä asusti Matti Pitkänen vaimonsa Hildan kanssa. Sanottiin Hilma-mummolla olevan hiukan tietäjän lahjoja, ja koska oli hiukan tumma ja roteva mummeli. Ja joku irvileuka saattoi häntä sanoa noita-akaksi. Sellainen hän ei ollut. Me Kallen kanssa kävimme istumassa tuvan suun penkillä ja aina saatiin mummilta voileipä tahi vehnäpalanen. Tulemme Kuralampien viljelystaloon, jota omisti Riihimäen tytär Eetla Maria miehensä Topiaksen sekä tyttären  Annan kanssa. Eetla oli tukeva muhaileva mamma, mutta Tobias pieni vikkelä mies, vähän huono-kuuloinen, vaikka eihän sitä tartte kaikkea maailmassa kuullakaan.  Sitten poikkeamme Lamminaholle. Tämä pieni tila sijaitsi Riihilammen rannalla. Ja sitä omisti Pekka Ruuttu vaimonsa Marian ja tämän vanhan äidin kanssa. Pekka Ruuttu oli entinen kauppias Jyväskylästä ja oli aikoinaan muuttanut tänne Jokihaaran hiljaisuuteen kauniin lammen rannalle. Muistan aina Pekan. Hän oli hienostunut käytökseltään ja toi vähän oppia meille turvenuijille. Pitkälän talosta olenkin jo kertonutkin - sen aikainen melko vauras talo. Sitä omisti Eemil Pitkälä vaimonsa Mildan kanssa ja huutolaispoika Toivon kanssa. Hänestä tuli myöhemmin isäntä Pitkälän taloon. Sanoin huutolaispoika, ehkä tämä nimitys pojasta tahi tytöstä on vähän outo sana. Siihen aikaanhan ei kunnassa ollut lastenkoteja. Kunta tahollaan möi lapsia, joita vanhemmat eivät pystyneet huoltamaan. He joutuivat isompiin taloihin huutolaispojiksi tai tytöiksi. Pitkälässä näitä huutolaispoikia oli jonkun aikaa kaksi, en enää muista heidän nimiään. Mutta sen muistan, että Pitkälässä he saivat hyvän hoidon Eemelin ja Mildan hoivissa. Sitten muistan Köntys-Moosen, hänkin asui jonkin aikaa Pitkälässä. Hänet Tikan patruuna karkoitti torpastataan Keskisen järven rantamaisemilta. Hän hajoitti torpan, rauniot muistan vieläkin. Hän asui Pitkälässä vuoden tahi pari. Sitten oli mielenkiintoinen mies, Puro Ville. Hän oli suutari, Vilho Vääränen. Hän korjaili naapureiden kenkiä asuessaan talon nurkissa omissa kuvioissaan. Hän oli vähän äreä pappara. Jos oli huonot välit jonkun asiakkaan kanssa. Hän saattoi kivahtaa, korjaa itse kurpposes. Mutta sitten tapahtui ihme. Talon väki ei saanut mennä korjaamaan punkkaa missä hän makaili. Hän vartio itsepäisesti omaa aluettaan. Sitten tapahtui se mikä meille muillekin. Hän kuoli. Sängyssä, missä hän makaili, oli nokkossäkeistä tehty olkipatja. Patjan sisästä olkien seasta löytyi sen aikaista rahaa 20 000 markkaa. Se oli omaisuus siihen aikaan. Mihin rahat joutuivat? No eihän sitä meille kerrottu. Juhon tupahan on jo meille tuttu paikka. Lähdemme tästä hiukan etuoikealle noin kilometrin, Lepistön torppaan, jossa asusteli Otto Lepistö vaimonsa Iidan kanssa sekä pojan Einarin ja tytär Olgan kanssa. Emäntä Iidan muistan siitä, että hän oli kätevä ottamaan meiltä roskan silmästä pois. Niitähän meillä oli tavan takaa. Olipa hänellä taipumus antaa ohjeita sairauksissa, aikuisillekin sen aikaisilla menetelmillä. Tämä oli Lepistö.

Sitten siirrymme siitä naapuriin Koivulaan, se oli pieni tila, jota hallitsi Emil Pitkänen vaimonsa Lyydin ja Veikko pojan kanssa. Eemelin muistan asiallisena, hillittynä kaverina, hänen kanssaan oltiin useimmilla työmailla. Veikon kanssa kävimme Kummun talossa kouluakin. Hänet tunsin jämeränä kaverina ja hän toimi urheiluseurassa. Muistan vielä hänen yhden lausahduksensa meille muille kavereille. Olimme menossa joihinkin bileisiin ja hän opasti meitä ”Sinne ette mene humalassa ettekä viinojen kanssa.” Hyvä opetus.  Sitten tulemme Ellulaan. Se oli pieni viljelystila. Isäntä Albin Kovanen, vaimonsa nimeä en muista. Heillä oli poika Matti ja tytät Martta, mutta toisten tyttöjen nimet olen autuaasti unohtanut. Muistan, kun emäntä piti meille nassikoille pyhäisin aina kotonaan rippikoulua, josta sai hyvää oppia elämän tielle.  Kissakoski tuli minulle tutuksi paikaksi. Siellä asui siskoni Aino miehensä Edvinin kanssa. Sekä lapsi katraan, joista tulin tuntemaan vain Kertun, Lempin ja Katrin. Viisivuotinen sotareissu sekä muutto toisille paikkakunnille tekivät valitettavaksi sen, että unohtuivat nuoremmat sukupolvet. Että näin oli. Pienenmäen tilan muistan vain Otto-nimisenä isäntänä. Hän oli kova kalastamaan, tuli meillekin kaloja täynnä olevan kopan kanssa, missä oli särkiä ja isoja haukia ja kauppa kävi. Oli kova tarina mies, ja mehän kuunneltiin. Hänellä oli myös hyvät kirjoitustaidon lahjat. Muistan kun hän kirjaili minun anomukseni nimismiehelle ja anomus hyväksyttiin. Sain haulikonkanto luvan. Purolan kaupan lähettyvillä oli pieni Kankaan tila. Sitä hoiti vähän vanhempi nainen, nuoren naisapulaisensa kanssa. Sanottiin häntä Kankaan rouvaksi, ehkä siitä syystä, että hänellä oli kaksi poikaa. Toinen oli kapteeni Suomen armeijassa ja toinen agronomi ja johtajana jossain maatalousoppilaitoksessa. Naisen nimen muistan Minna Hietanen. Olin eräänä kesänä tämän upseerin kanssa pari päivää heinäpellolla. Hän tarinoi paljon sotaisia asioita, ihaili Saksan nousua Hitlerin johdolla ja minä kuuntelin innokkaana – olihan vuosi 1936 ja sehän oli sitä aikaa. Vielä muistan Konttilan isännän. Matti Konttilanmäki, vanhapoika, nykykielessä sinkku. Hän hoiteli Jokihaarassa kunnan asioita hyvällä asiantuntemuksella ja näin muistan, että häntä myös arvostettiin. Tämä tästä sen ajan asukkaista.

  Teen lopuksi vielä pienen analyysin näistä nykyajan ihmisistä. Ovatko he yhtään onnellisempia kuin nämä ihmiset, jotka elivät 70 - 80 -vuotta sitten? Nämä ihmiset olivat tyytyväisiä, kun he saivat syödäkseen, sen aikaisessa luontaistuote-taloudessa, jota saatiin karjasta, pellosta, metsistä. Tosin kovalla työn teolla aamusta iltaan. Ei siihen aikaan ollut aikaa turhuuksiin. Oltiin iloisia ja tyytyväisiä pienistäkin saavutuksista. Muistan, kun erään perheen poika saapui kaupunkimatkalta. Hän kaivoi repustaan haitarivartiset jatsarit sanoen että näillä jatsataan talkootansseissa. Sen jälkeen kaivoi huopikkaat eli töppöset, sen ajan nimityksellä sanoen. Nämä vedetään jalkaan, kun lähdetään tukkimetsään. Että oli poika tyytyväisen näköinen. Nykyään ei olla tyytyväisiä mihinkään, pitää saada vain lisää kaikenlaista helvetin krääsää. Joku kerää omaisuutta vanhanakin tietäen, ettei koskaan tule sitä tarvitsemaan, kuten Puro-Villekin. Otti makeita unia olkipatjallaan suuren omaisuuden päällä.

Takaisin luetteloon