Paunetti                                     

Kotikylän muistoja Uuno Lähteelän kynästä

Kotikylän muistoja

Ensimmäiset muistikuvani kotikylästäni Jokihaarasta ovat, kun hypätään ajassa 77-vuotta taaksepäin, jolloin olin noin 5-6-vuotias pojan nappula ja jolloin kirjoitettiin vuosi 1925. Varsinaiseen silloiseen Jokihaaran kylään kuului vain kärrytie, joka lähti Purolan kaupalta ja päättyi Riihimäen taloon, sekä sen tuntumassa olevat mökit tai pienet viljelystilat.

Nykyäänhän Jokihaaraan kuuluu sen aikaisten nimitysten mukaan Kummunkylä, Pirttiperä, Oikarisenperä sekä Mannisperä. Ehkä Jokihaaran kylä on saanut aikanaan nimensä joen haarautumasta, jossa yhtyvät vedet, jotka virtaavat Alimmaisesta ja Petäisestä sekä niiden latvavesistä.

Kärrytietä pitkin

Kun lähdetään tätä kärrytietä ajaa kolistelemaan maasepän tekemillä puupyöräisillä kärryillä - kuului tämä ajoneuvon kolina lähes koko kylän alueelle. Purolasta lähtiessä on tien varrella pieni Huvilan talo, sen jälkeen tulemme Ramperin portille, josta avautuvat Jokihaaran palaneen talon pellot. Muistikuvani ei kerro, koska talo on palanut. Jäljellä oli vain riihirakennus, muutamia heinälatoja sekä talon palaneet rauniot, joissa käärmeet ja sisiliskot asustivat. Isäni kertoman mukaan talo oli ollut vauras, jota isännöi Savo-niminen isäntä. Ainoa vilkas elämä Jokihaaran hiljaisuudessa oli heinänteon aikaan, kun Oikarin tilalta tuli heinäväkeä lyömään heinät latoon. Taas saivat liskot rauhassa luikerrella. Tosin joskus ne saivat kyytiä, kun me pojan koltiaiset kävimme niitä keppien kanssa härnäämässä.

Kuin Jukolassa

Ajaa kolistelemme tätä kivistä kärrytietä ja tulemme Juhon tuvalle, jossa Juho ja Iida paimensivat yhtä sisarusta sekä seitsemää veljestä kuten muinoin Jukolassa. Pitkälä oli sen ajan mittojen mukaan melko vauras talo, joka eli omavaraisessa luontaistaloudessa, josta monet naapurit saivat ostaa karjan ja viljan tuotteita. Seuraavaksi tulemme Riihimäen alueelle ja sivuutamme Kuralan tilan. Ennen Riiihimäkeen tuloa en malta olla mainitsematta isoa kuusta, joka ylväänä seisoo vieläkin paikallaan, kuten lähes sata vuotta sitten. Riihimäen tila oli kylän vauraimpia taloja, navetassa kymmenpäinen karja, metsiä en pysty laskemaankaan. Oli piikoja, oli renkejä sekä muuta työväkeä. Isäntänä Iivari Riihimäki, mukava vanhapoika.
Missä oli ne hyvännäköiset naiset? Mahtava emännän paikka* Voisinpa sanoa, että teollisuuttakin oli paikkakunnalla. En tarkoita teollisuutta Mannakorven mailla, jossa tosin lirahteli pieni tilkkanen, sallittakoon, kylän omiin tarpeisiin ja lääkkeeksi, vaan vanhaa Köntysmyllyä. Olin usein veljien mukana jauhamassa siellä eläimille viljaa. Siellä ei ollut mylläriä, ellei oteta lukuun Mylly-tonttua, joka kurkisteli seinän rakosista. Veli kävi aukaisemassa joen uomassa olevan laskurännin ja jo alkoivat myllynkivet jauhaa kalistella viljaa jauhoiksi. Ehkä nämä kivet ovat joskus pula-aikana jauhaneet viljaa ihmisillekin.


.

Liike-elämä oli Purolassa, sieltä sai kahvit, sokerit ym. Kaikkein tärkein artikkeli oli paloöljy tai valopetrooli, jolla valaistiin pirtit, navetat sekä sisäänlämpiävät saunat. Koululaitosta ei vielä ollut, veljeni kanssa paiskattiin reput selkään ja nilkutettiin salojen poikki Kummun kouluun. Siirin luokse alkuoppia saamaan. 

Kolme vuosikymmentä myöhemmin

Nyt olen kertonut tämän ajan, kun Jokihaara vielä nukkui Ruususen unta. Tämän jälkeen hyppäämme kolmekymmen luvun alkuun, jolloin Jokihaaran elämä huomattavasti vilkastui. "Soomannin paperitehdas" , joka omisti Jokihaaran tilan, pani myyntiin pellot ja siihen liittyvät metsät. Isäni kertoman mukaan halukkaita ostajia oli useampiakin, hän ja muutamat naapurit ottivat yhteyden Höytiän kylällä asuvaan maanviljelijä Valde Havumäkeen, joka tiettävästi oli Uuraisten asutuslautakunnan puheenjohtaja. Koska jo silloinen laki oikeutti tilattoman väestön saamaan maata asutustarkoituksiin ja halukkaita riitti Jokihaaraa viljelemään. Alkoivat pyörät pyöriä. Tällöin pellot ja siinä olevat pienet metsäalueet jaettiin kuuteen osaan. 

Uusia isäntiä kylälle

Jokihaaran uusiksi isänniksi tulivat Onni Lähteelä, Toivo Lahtinen, Arvi Höytiä, Otto Hokka, Valde Rautiainen, Väinö Lähteelä sekä myöhemmin pikku mökissä asustava Leena tyttärensä ja tämän pojan kanssa. Jokihaarassa alkoi uusi, vilkas elämä. Pelloille ilmestyivät ahkerat kyntömiehet hevosineen. Kirveet kalkkoivat uusia asuntoja, karjasuojia ja saunoja tehdessä. Entiset asukkaat häädettiin pois metsään kivenkoloihin ja raunioihin kuljeskelemaan. Kylälle rakennettiin kansakoulu, jossa kaksi kansankynttilää takoi oppia päähän meille pikkuväelle sekä aikuisillekin opintokerhon muodossa. Väestö sai ansionsa näistä pikkupelloista sekä ympärillä olleista yhtiöiden metsätyömaista, kirveen, sahan sekä kuorimaraudan kanssa. Silloinhan ei vielä metsäkoneita tunnettu. Noin vuosikymmenen puolivälissä rakensi Kokkis-Heikki lähistölle Naattiajärven rannalle sahan, joka tarjosi työtä lähiseudulle sekä Jokihaaralaisille vuosiksi eteenpäin. Sittenpähän tulikin se synkeä sota-aika, mikä vei liiankin paljon nuoria miehiä Jokihaaran ja koko Uuraisten alueelta. Itse lähdin kotikylästäni yli kuusikymmentä vuotta sitten.

Lopuksi olen sitä mieltä, että Jokihaara on alati kasvava paikka, nimenomaan Jyväskylän seudun asumalähiönä. Siellä tapaa vielä luonnon suurta rauhaa. Se on hyvien teiden risteyksessä, sieltä on hyvä lähteä ja sinne on hyvä tulla kaikkialta maailman turuilta ja toreilta

UUNO LÄHTEELÄ

Tästä linkistä Lähteelän perhekuvaan