Jokihaaran verkkopalvelu
PAUNETTI
Uuno Lähteelä muistelee

MUISTELMIA JOKIHAARASTA  

Köntysmylly

  Köntysmylly on Jokihaaran kadonnutta historiaa. Siitä ei ole enää jäljellä kuin, poikani kertoman mukaan, kaksi pyöreätä kiveä joen uomassa. Mylly sijaitsi Jokihaaran ohi virtaavan joen alajuoksulla, niin sanotun Köntyskankaan rinteessä.

Sinne pääsi polkua myöten, joka erkani Pitkälän ja Kuralan väliseltä kärrytieltä. Polku meni Riihilammen läntiseltä puolelta.

Polku saattaa olla vieläkin olemassa. Nuoruudessani tätä polkua käytettiin, kun käytiin kyläilemässä jalkaisin Antinmäen sekä Köntysmäen taloissa sekä muuallakin Kuikassa. Tätä polkua käveli veljeni 80 -vuotta sitten, jyväsäkki selässä. Säkissä noin kolme - neljäkymmentä kiloa jyviä, jotka oli tarkoitettu eläimille rehuksi.
Kävelimme veljeni kanssa vajaan kilometrin verran, kunnes käännyimme myllyn polulle. Veli edellä ja minä kipitin perässä. Noin sadan metrin päässä tuli vastaan kohiseva koski. Ensikuva myllystä oli, että se oli sen aikaisen pienen torpan kokoinen, ehkä noin 5 -10 metriä kanttiinsa, mutta tavallista torppaa korkeampi. Myllynhän piti olla kaksikerroksinen. Mylly seisoi vahvojen hirsikerrosten päällä keskellä jokea. Se oli vahvasta hirrestä rakennettu, harmaa ja ajan patinoima. Tällainen on muistikuvani myllyn ulkonäöstä. Sitten tulimme myllyn eteen. Siitä jatkui noin metrin tai kahden mittainen hirsistä tehty laituri. Tulimme ovelle, en nähnyt veljeni ottavan avainta taskustaan. Ovessa oli joku säppi tahi vahva rautainen haka. Astuimme sisään, mutta meitä ei tullutkaan jauhonaamainen mylläri vastaan, vaan veli heitti pussin selästään lattialle.  Hän alkoi puuhailla myllyn kivien sekä laudoista tehdyn jyvätuutin kimpussa. Aikansa siinä touhuiltuaan, hän lähti ulos, sanoen menevänsä avaamaan laskurännin ja minä yritin uteliaana perässä. Hän siihen tiukkasi minulle, että sinä pysyt myllyn sisällä etkä lähde ulos. Ja olisihan se ollutkin vaarallista, kun vesi kuohusi joka paikassa. Ja kohta alkoikin myllyn alakerrasta kuulua kovaa kohinaa. Veli tuli sisälle myllyyn. Hän alkoi vahvoilla, puusta tehdyillä tangoilla käännellä jotain, en sitä seurannut, vaan odotin, koska kivet alkaisivat pyöriä. Ja alkoivathan ne kivet sitten kovalla jyrinällä ja paukkeella pyöriä. Veli kaatoi pussin sisällyksen lautaiseen tuuttiin ja jotain hän siinä hääräili, ja käski minua olemaan vähän kauempana, ettei tule mitään vahinkoa.
Sitten alkoi kivien välistä tipahdella puoliksi hieraantuneita jyviä, joita veli keräili säkkiin. Sitten kun pussin sisältö oli muuttunut jauhoiksi, läksi veli sulkemaan rännin, jolloin kivet lakkasivat pyörimästä. Veli vielä puutangoilla hoiteli jotain lopputehtäviä, ja sen jälkeen nosti pussin sisällön selkäänsä. Löi oven kiinni ja salpasi sen, ja kotimatka alkoi. Kävin siellä kerran tahi pari myllyreissulla ja sitten uteliaisuuteni loppui. Myöhempinä aikoina kuulin, että myllyssä olisi jauhettu viljaa ihmistenkin syötäväksi. Ja onnistuihan se, jos vilja vain olisi jauhettu useampaan kertaan, siitä olisi tullut vaikka kuinka hienoa leipä- ja puurojauhoa.
Kyselin nuoreksi mieheksi vartuttuani tietoja tästä myllystä isältäni: milloin mylly oli rakennettu ja kuka sen omisti. Rakennus aikaa hän ei tiennyt, mutta kertoi, että mylly oli joskus rakennettu yhteisvoimin talkootyönä ja sitä ei kukaan omistanut, ja käyttää sai jokainen, kuka vain jauhoja tarvitsi. No, myöhemmin kuulin myös, että myllystä olisi tehty käymisaineita mannakorven tehtaisiinkin. Saatan olla väärässäkin, että mylly olisi rakennettu joskus suurten nälkävuosien aikana, jotka olivat Suomessa 1860-luvun aikoina. Koska mylly on lahonnut ja hajonnut, siitä minulla ei ole tietoa. Joskus noin 50 - vuotta sitten olin keräilemässä lakkoja läheisillä soilla. Ei tullut myllyä vastaan polun päässä, kun kävin sitä katsomassa. Joessa oli vain kaksi myllyn kiveä sekä muutamia mustuneita hirren pätkiä. Nämä ovat sitten minun omia huteria muistojani tästä myllystä.

Jokihaaran Las Vegas

 No pitihän Jokihaarassakin matkia sitä amerikkalaista peliä, mitä Las Vegasissakin pelataan, jossain Nevadan autiomaassa.
Tämä Jokihaaran pelihelvetti sijaitsi aikoinaan, kun lähdemme Purolasta muutama sata metriä Jyväskylään päin ja tulemme silloisen nimityksen mukaan Kieronmäkeen. Sinne oli mäen harjanteelle tehty eräänlainen tasanne, jonne oli jostain raahattu vanha, käytöstä poistettu ladon ovi. Ladon ovi oli käännetty ylösalaisin ja siitä tehty mahtava pelipöytä. Ympärille oli raahattu kiviä istuimiksi sekä muutama laudan pätkä. Pöydän ympärille sijoittui 5 tahi 6 miestä takapiruineen, ja peli alkoi.

Täällä ei pelattu Mustaa Pekkaa vaan pelin jakajalla oli neljän kuninkaan kortit käsissä. Siellä ei myöskään pelattu pokkaa eikä sököä, jota myöhemmin pelattiin Kannaksella, siellä Pietarin porteilla, vaan venttiä. Koska en ole sen jälkeen pelannut venttiä, niin muistini pelistä on hatara. Jakaja jakoi viisi korttia jokaiselle. Jokainen pelaaja löi alkumarkat lautaan. Ja niin alettiin tavoitella venttiä ja se oli 21. Se, joka sai ventin, sai nostaa potin kokonaan. Minä olin yleensä aina jonkun hyvän pelaajan takapiruna ja seurasin muutenkin pelin kulkua.
Ainahan pelissä hävitään tai voitetaan. Ja useasti kävi niin, että aukesi pa ja kaveri saattoi kysäistä lainaa joltain kaverilta ja jos ei saanut, tuli helposti perkele ja pani kädet taskuun ja läksi jurppimaan eukon kahveille. Oli siellä joskus isäntämiehiäkin, no, heiltähän eivät rahat loppuneet. Pelit yleensä alkoivat kesäisin ja lauantai-iltaisin ja ehkä innokkaimmat pelasivat, yön yli öljylampun valossa sunnuntai-iltaan saakka.  Talvisin saatettiin pelata saunassakin, mikäli saatiin lupa isäntäväeltä. Muistan kun katselin TV-tuutistani elokuvaa Las Vegasin hienoista pelaajista, joille paljasrintaiset pikkuhousuiset enkelit toivat toinen toistaan ihanampia juomia. No, kyllähän siellä Kieronmäen helvetin lähikuusikossa joskus vilahteli epämääräisiä olentoja, joilta sai hakea vähän virkistystä pelin tiimellykseen ja taisipa kerran Uunokin myöhempinä vuosina hakea. Mutta maassa maan tavalla… Tämä hatara muistikuvani on joskus vuosilta 1920 – 30.

Hongikossa sulo ääni kaikuu Väinön kaunihin kanteleen

  Näistä suloäänistä tulee mieleeni veljeni Väinö, joka suuresti poikkesi meistä muusta veljessarjasta. Hänellä oli suuri muusikin tuntemus sekä hyvä soittotaito, jota meillä muilla veljeksillä ei ollut. Muistan Väinön jo nuorena poikana aina laulaa rallatelleen sen aikaisia lauluja ja säveliä. Muistan yhdenkin: ”Siel´ Volgan rannalla, tummalla sannalla, mua laineet välkkyvät päivin hyväili jne.” En muista, että ennen armeijan käyntiä hänellä olisi ollut vielä mitään instrumenttia. Mutta armeijan jälkeen ilmestyivät kaksirivinen hanuri sekä mandoliini hänen polvilleen. Olen muuten sitä mieltä, että Jokihaarasta ei löytynyt yhtäkään taloa tai torppaa, joiden lattialankut eivät olisi tärisseet, Väinön soittaessa kaksirivisellään valssit, polkat, jenkat, jatsit, mutta tangoa ei vielä silloin tunnettu. Mutta lattia jytisi, kun kymmenen - kaksikymmentä raskasta kenkäparia polkivat täysillä heikkoja lattioita Väinön vedellessä heille tahtia. Näitä tanssitapahtumia olivat talkootanssit, käsityöseurojen lopettajaiset ym. No mitäpä sitä aihetta aina tarvittiinkaan tanssit pystyyn ja sillä sipuli. Sanoisin, että Väinö antoi hanurillaan ja soittotaidollaan paljon vaihtelua sen ajan elämään Jokihaarassa. Myöhemmin tuli sitten ikä sekä sairaudet. Mutta soitti ei jäänyt tähän – hän jätti sen perintönä pojilleen. Ja nämä pojat, Taisto ja Pertti, jatkavat isänperintöä, tosin uusilla välineillä sekä instrumenteilla ja paremmilla, kiiltävillä lattioilla sekä laajemmilla alueilla. Ja soittavat vieläkin milloin jalkapohjat alkavat kaivata veljesten säveliä. Istuupa joskus, vielä Uunonkin Meksikon pikajunaan, laulun merkeissä, mikäli vielä muistaa laulun sanat. ”Pikajuna Meksikon – halki kiitää yö jo on. Valokiilat lakaisevat rataa kiiltävää ”. Että tämä näistä sävelistä. Mutta loppukaneetissani voisin antaa heille nimityksen, he ovat Väinö mukaan lukien, kansansoittajia!!!

Aaveratsastaja kulkee Jokihaaran ohi

  Kuulin radiosta joskus menneinä vuosina kymmeninä amerikkalaisten hitin aaveratsastajasta ja tässä laulussa oli kohta:

” Tuo karjalauma kulkuansa jatkaa mylvien, sen hengitys on polttavaa ja vauhti tulinen”.  Muistiini tuli kesä, kun olin jotain 8 tai 9-vuotias kakara. Vanhemmat veljet saivat käskyn mennä kirkolle karjanajoon, ja me pikku - Kallen kanssa olimme uteliaita. Saimme aikuisilta tietää, että karja ajetaan maantietä pitkin Jyväskylään päin. Ja me kovalla menolla juoksimme Purolaan tulevan säleaidan taakse odottamaan karjan tuloa. Siellä oli myös uteliaita aikuisia. En tiedä kuinka kauan odotimme, kunnes ensimmäiset sarvipäät alkoivat näkyä. Siinä oli lehmiä sekä pieniä vasikoita, lampaita ja pässejä tientäydeltä. Karjan välissä paimentamassa kulki miehiä vitsojen kanssa, ja siellä olivat myös veljet mukana. En muista kuinka kauan tätä menoa ja mölinää kesti. Mutta kun jono loppui, yritimme lähteä mukaan, ja kuului karjaisu, että kakarat kotiin ja siihen loppui ilomme. No, sitten päivän tahi parin päästä veljet palasivat kotiin. Heillä oli mukanaan iso kannu verta sekä pussi, jonka sisältöä meille kakaroille ei näytetty. Kyselimme minne karja oli viety, mutta he eivät sitä sanoneet. Nauroivat vain ja sanoivat, että kaupungin torille myytäväksi ja kai me vähän uskoimmekin. Mutta ainakin viikko meillä syötiin palttua ja verimakkaraa, jota äiti ja sisko paistoivat. Ja viis siitä – minne nämä ammut ja päkättimet vietiin, meillä pikku - Kallen kanssa olivat mahat täynnä. Meillä oli viikon ajan makkaratehdas käynnissä, kuten nykyään Tapolassa – vieläköhän joku mäenlaskija häärii siellä?  Ajatelkaapa, kuinka aika on muuttunut. Nyt viedään lihakuormia suihkukoneella maasta toiseen. Mutta siihen aikaan nämä ammut ja päkättäjät veivät lihakuormia omilla sorkillaan kaupunkilaisten syötäväksi. Että tällaista siihen aikaan.

Kinkerit kylällä

 Kun näitä entisen kotikyläni asioita olen yrittänyt muistella, Jokihaarassa ja ehkä koko pitäjässä, elettiin kaksikymmentä sekä kolmekymmentä luvun hengessä vanhassa ajassa, joka johtuu aikaisemmista vuosikymmenistä ja ehkä vuosisadaltakin. Kirkkohan on Suomessa hallinnut kansan henkistä elämää vuosisadasta toiseen. Uuraisilla toimi näinä vuosikymmeninä kirkkoherrana Richard Hjelt sekä kanttorina Rafael Varha. Muistan parhaiten nämä rippikoulu ajoilta. Lapsikasteessa asukkaasta tuli kirkonjäsen ja kirkosta eroamisia ei silloin tunnettu. Se olisi ollut syntistä.  Avioliittoon ei vihitty, jos eivät molemmat olleet käyneet rippikoulua. Avoliittoja ei hyväksytty – sitä olisi oltu susipari. Kukaan ei olisi hyväksynyt kattonsa alle nuorta paria, jota ei pappi ollut vihkinyt avioliittoon. Jos tarvittiin virallista todistusta johonkin asiaan, se oli noudettava pappilasta, koska siviilirekisteriä ei vielä tunnettu. Muistan minäkin, kun kävin hakemassa todistuksen, haulikkoni kantolupaa varten, ja jonka kanssa menin nimismiehen luokse, ja lupa tuli. Siinä luki näin: rippikoulun käynyt sekä ehtoollisella ja viettänyt siveellistä elämää. Mutta ei se pappi ihan kaikkea tiennyt!!  Naureskelin. Kylässä pidettiin, joka talvi kinkerit, joita toisella nimellä sanottiin luvetakseksi, koska siellä testattiin osaako kansa kuinka lukea. Kinkerit pidettiin isoissa taloissa, joihin oli tarkoitus tulla ainakin yksi kuulija joka mökistä tai talosta. Kun väki oli tullut sisälle, saapui pappi sekä lukkari kahdella herrasreellä kaksi seurakuntapalvelijaa mukanaan. Toimitus aloitettiin virrellä ja papin saarnapuheella. Tämän jälkeen apulaiset alkoivat kantaa reestä isot kasat kirkon kirjoja isolle pöydälle. Näistä sekä pappi että lukkari alkoivat lukea talojen nimiä. Ja näihin piti vastata, jos oli paikalla: ”Täällä”, ja pappi teki merkinnän kirjaan. Ja jos ei huutoon vastattu ja ei ollut ketään tullut paikalla, siitäkin tehtiin merkintä. Sitten kaksi seurakuntapalvelijaa alkoi testata, etenkin nuorten, lukutaitoa, ja taisin minäkin näyttää taitoni. En voi sanoa, että seurakunta olisi ollut erikoisen uskovaista.  Vähemmän kirkkomatkoja tehtiin, paitsi hautaseremoniat ja vihkimiset. Kansa piti nämä asiat omana tietonaan ja tavallaan eli näiden kaavojen ja lakien mukaan.

  Jokihaara ei kuole koskaan

  Jos vielä jatkaisin lopuksi muistelmiani ja kuvauksia sodan jälkeisestä elämästä Jokihaarassa sekä muun kansan keskuudesta. Sodathan olivat v. 1940 – 1945. Olen sitä mieltä, että tämä sodan aika, viisi vuotta, olivat ihmisten mielessä jonkinlainen vedenjakaja. Vertaisin näitä sodan jälkeisiä vuosia mieheen, joka on kantanut harteillaan harmaata kaapua, jonka on karistanut harteiltaan pois ja huomannut, että nythän on oloni paljon helpompaa ja vapaampaa. Olen nyt oma itseni ja saan tehdä mitä haluan. Voin aloittaa uuden, onnellisemman elämän. Olen seurannut Jokihaaran elämää koko tämän sodan jälkeisen ajan. Taisin joskus tehdä jonkinlaisen muistion siitä, että Jokihaara on hyvä paikka asua. Nyt olen istunut pojan kyydissä ja auton ikkunasta seurannut entisen kotikyläni kasvua. Sinne on rakennettu uusia asuntoalueita ja tullut uutta nuorta väestöä ja uusia hyviä suunnitelmia. Jokihaara ei kuole koskaan. Mutta minä tästä voisin lähteä hyvillä mielin Valhallaan. No mikä se sellainen paikka on – Valhalla on itämaista mytologiaa. Entinen suuri ”toverini”, Aatu Hitler, sieltä saksanmaalta sanoi, kun lähetti sotilaitaan taistelukentille: ”Jos kaadutte sodassa tai vammauduttu, ette te mene taivaaseen vaan te menette Valhalaan. Siellä te elätte ikuisissa juhlissa ja juomingeissa, seireenien ja nymfien teitä palvellessa koko ajattomuuden ajan”. Eikö minullakin olisi mahdollisuuksia päästä sinne? Ei pirulauta, en kestäisi kahta päivää – olkoon.

Näin kirjoitti Suuri kirjailija Uuno Ilmari Juhonpoika Lähteelä, älkää ottako täydestä!

Että, aika aikaa kutakin, sanoi pässi, kun päätä leikattiin. 

Takaisin luetteloon

Takaisin Paunettiin